21.3.2015

Juniorin harmaalla höystetty

Vaalea pinta on saanut ajan myötä lieviä mustelmia. Maalasimme alkuperäisen vaalean seinä uudella vaalealla. Nyt valkoinen taittuu harmaalla, aiemmin aavistuksella keltaista ja mustaa, ei kuitenkaan maalarin valkoista. Onhan pinta parempi kuin uusi, mutta emme jatka samalla sävyllä loppuja huoneita. Paitsi ehken seniorijuniorin huoneen, joka nykyään on "tyhjillään". 
"Mitä ei voi peittää, sitä täytyy korostaa" on eräs viisas sanonut. Niinpä juniorin huone saa kaverikseen harmaan sävyjä, terästettynä mustalla. Nämä mustat pomppaavat jo elektroniikan myötä esiin, siis otetaan koppi niistäkin. Tosin myöhemmin, sillä muutamat kehykset odottavat kuviaan.


Kaverin sängyssä lepäävät päiväuniaan rakkaat unillelut. Kaapistot päällä on "aarteita", löydettyjä kiviä. Huoh, kuinkahan monta olen ovesta linkassut jo kohti 'uutta elämää'?



Ei Strömsöötä päinkään!


Mieli teki jotain nopeaa, hyvää, makeaa. Muistin Tainan torstaileivonnaiset ja ajattelin tehdä samaa. Päärynäkinuskikakku, suklainen sellainen. Ohje oli Valion alkuperää.

Vaan eipä ollut minulla päärynäkinuskirahkaa, eikä päärynää. Oli sitruunarahkaa, mascarponea ja lemon curd'a. Ja pienempi vuokakin oli pakastimessa. Isommassa oli muistaakseni jotain, miksi oli työntänyt sen kaapin taaimmaiseksi. 

Silti toimeen ryhdyin, tuttuun tyyliin soveltaen. Suurensin hiukan alkuperäistä ohjetta, sillä olihan vuokrani muutaman senkin isompi halkaisijaltaan. Päärynän tilalle laitoin lemon curd'a, sivelin pohjalle taikinan päälle hennon kerroksen. Rahka-mascarpone-täyte oli miellyttävän nopea ja helppo, vain vatkaimella sekoitettava.
Selvisi se vuoan taaimmainen kohtalo. Ei nimittäin pysy luotettavasti irtopohjan lukitus kiinni. Kyselin jeesusteippiä, ei kuulema kestä uunia. Mutta rautalanka kestää...  
Nähtäväksi ja maistettavaksi jää, oliko kaiken muokkaukseen väärti. 

4.3.2015

Tiedätkö tunteen?

Elämässä on hetkiä, päiviä, viikkoja, kausia, jolloin odottaa 'parempaa hetkeä'. Usein sitä toivoo ajatuksellaan, että näin tapahtuisi. Ja samaisella hetkellä luovuttaa toivomansa, kun se ei ehkä kuitenkaan, ikinä.
Tulee miettineeksi, miten asiaa ja toivetta voisi edistää. Pohtii puuttumista hyvällä, joskus jopa pahalla. Auttaisiko, jos vaan vaatisi ja vaatisi. Entä jos asettaisi niin tiukat rajat, että olisi lähes välttämätön pakko tulla tapahtuvaksi niin. Ja silti pelko väijyy, ettei onnistukaan, ettei siitä ole hyötyä ja uhkailut menee hukkaan.

Kunnes yht' äkkiä havahtuu, että jotain sinne päin onkin tapahtunut. Aika on vain vierinyt ja tilanne on hiljalleen luisunut toivottuun.
Asiasta ei oikein uskalla puhua, hiljaa kuiskata vain. On parempi olla mainostamatta, ilakoimatta, ettei vaan romahdus seuraisi riemua. Onko kyseessä itsesuojelu vai taikausko?

Sitä vaan toivoo edelleen, että tilanne pysyy tässä. Ei uskalla edelleenkään puhua, vaivihkaa voi vain sivuuttaa asian. Sitä niin kuin keikkuu kiven nokassa peläten putuamista?