23.6.2014

Kymppitalossa, osa5

Kuluneet vapaapäivät sekoittivat päiväohjelmaa. Meidän ja seurattavien. Ei ollut aikaa kytätä, Mummelikin latasi akkujaan. Univelka parvekekyttäjällä oli ja ansaittu vapaa tuli tarpeeseen. Mutta... Tapahtumia silti taustoissa, vaikka itse paikalle ei päässytkään. Siitä kiittäminen somen avautuvaa, avartavaa maailmaa. Näin kun urkkimassa käy, alkaa itseäkin jo epäilyttää. Mites onkaan, mikä bittijälki jää? Kuinka voi jäljittää naamaa tai nimimerkkiä? Hmm...

Meille on selvinnyt, että emme ole olleet ainoita tarkkailijoita ja hemmojen toimet ovat saaneet naapuruston heräämään ja viemään myöskin asiaa virkavallan tietoon. Tavaroiden liikehdintä on entistä salatumapaa, eikä auto lähde parkista nk.tuttuun aikatauluun. Hemmotkin haluavat sekoittaa pakkaa. Pyöräilijöiden liikehdintä on vähentynyt, karkulaisiakaan ei ole paikalle ilmestynyt, eikä heidän fillareitaan.  Toisaalta en ihmettele, kukas sitä näillä leveysasteilla, muutaman asteen viileydessä tarkenisi enää fillaroida.

Olemme saaneet uusia silmiä ja korvia. Ihan vahingossa esiin tuli samaiseen aiheeseen liittyvä havainto. Aloimme vaihtaaa "tietojamme", epäilyksiämme, havaittuja liikkeitä. Jep, verkostuminen. Toinen asunto on löytynyt ja muutama lenkkeily tienoolla on paljastanut samankaltaista puuhastelua. 
Nythän se kiireen pukkaa. Meidän pitäisi olla kahdessa paikassa. Yksin kyttääminen on niin tylsää, ettei houkuttaisi autossa istuminen. Onpa tässä valjastettu puolisotkin jo. Jostain kumman syystä he eivät ole intopiukassa...

Ainut joka liikehtii usein ja karsealla kiireellä, pienellä toimitusajalla paikalle on se puinainen auto. Kuski on ilmeisesti rallikuskisukua, sen verran mutkat suorina ja talla pohjassa liikkuu.
Sen perässä ei pysynyt, joten se hävisi näkyvistä. Harmi!

Asunnon välinen trafiikki oli lähestulkoon hiljentynyt. Hemmot eivät liikkuneet, ei autotkaan, emmekä me. Joku näppärä oli kuitenkin päättänyt antaa tuta ja olipa käynyt puhkomassa kaikki fillareiden renkaat pyörävarastossa. Olipa sitten keksinyt kääntää satulatkin peruutussuuntaan. Tästähän me jo niin näppärinä ja asiantuntevina etsivinä vedimme päätöksen, että hemmot ovat olleet kostopuuhissa. 

Alkuillasta kymppitalon pihassa pyörähti myös virkavalta. Nätisti he soittelivat ovikelloa ja odottivat tapahtuvaa. Vaan ei auennut ovet heille vieläkään. Luovuttivat ilmeisen helpolla, sillä Pimun menopeliä ei pihassa ollut.
Yön pimeinä tunteina karautti auto sitten takasin paikoilleen. Auto näytti normilta, lastia ei enää ollut.

Meidän oli pakko pitkän viikonlopun jälkeen täydentää muonavarastoja. Kauppaan siis. Mutta eihän herraväki kymppitalosta koskaan tähän aikaan liikkunut, olihan heidänkin nukuttava. Arvaatte varmaan, nyt liikkui. Juuri kun molemmat olimme ostoksilla, Mummeli oli herännyt päivänokosiltaan ja ilmoitti auton karanneen. Me siis tietämättöminä, kenen ohjastamana. Ja samassa hötäkässä paikalle singahti taas se punainen auto. Sieltä mustaa salkkua kantava heppu piipahti takaoven kautta asuntoon. Taas!
Muuta liikehdintää emme saaneet rekisteröityä.

Sen sijaan kävimme tsekkaamassa saamaa, toista osoitetta toisaalla. Ei voi kun ihmetellä aleuun muita asukkaita, eivätkö he ole huomioineet omituisia naapureita? Eikö kukaan ihmettele, että pihalla roudataan useita pyörän runkoja ja/tai vanteita. Eikö kellään mitkään kellot soi, kun postiluukussa ei ole nimeä saati pohjaa? Ikkunaverhot ja valaistuskaan ei ole sisustuslehden mallinteita. Tai no, kuka mistäkin tykkää...

Uuden aamun koittaessa, hyvin nukutun yön jälkeen kun sade niin mukavasti rapisi, tilanne oli meille jo niin tuttu. Pimun menopeli oli taas paikallaan, verhot kiinni, ikkuna rakosillaan. Pyörävarastossa tilanne ennallaan, Mummeli kävi lakaisemassa lattiat. Päivä oli hiljainen, ei mainttavaa havaintoa. Oli aika ruoan laiton. Sinne siis ja perheelle tyytyväinen mieli.

Illan suussa Ystäväni oli matkalla apteekkiin ja hetken mielijohteesta päätti tsekata sen toisen asunnon pihaa. Jippii! Siellähän pihassa oli kyttäämämme auto, takaluukku auki. Tässä olisi nyt kaivattu lastenrattaita tai koiraa talutettavaksi. Olisi niin kutkuttavaa päästä pitkällä silmällä katsomaan pihaan päin. Ohi ajaessa ei onnistu. Tiedonnälkä oli taltoitettu. Nyt tiesimme, minne saalis jemmataan. Oliko tämä sitten tässä?

Mutku...ihan kaikkeen emme ole vielä saaneet vastausta. Uteliasuus edelleen ja tietty viehätys toimintaan. Kaikki palaset eivät vielä ole kohdillaan. Sininen auto on kadonnut, ei löydy omistajan tontilta. Punainen auto pyrähtää salkkumiehen kanssa, mutta minne sen tie johtaa? Se meillä edelleen tiedostamatta. Yksi keltainen autokin saattaisi olla porukkaan kuuluva. Sen kuski ei vaan näytä kuuluvan Luihun kaverityyliin...

Kuten kerroin, kyttäyspaikkoja oli nyt kaksi. Eri puolilla kaupunkia. Olimmekin eri suunnissa silmät valppaina auton peileihin. Oli pakko seurata monesta suunnasta ja kumpikin omalla läänillään. 
Harkitsimme jo radiopuhelimia välillemme, sillä omaan laskuun vatuloiminen ja selostaminen voi tulla meille tällä tahdilla kalliiksi.
Ja kun tuo suu ei ole vellissä palanut, on tullut juteltua "niitä näitä" esim. remppamiesten ja eri viranomaisten kanssa. Alan olla jo salaa ylpeä meidän taidoista, sillä vaivihkaa juttu siirtyy ennen pitkää pihapiirin outoon liikehdintään. Taas voimme todeta, ettemme ole ainoita, joilta on tavara anastettu ja silmät havainneet jotain siihen viittaavaa. Ja havaintoja ovat hekin viranomaisille toimittaneet. 
Hemmojen yksinkertaisuudesta kuitenkin todisteena se, että mikäli pyörien sabotointi oli heidän tekonsa, niin uhkailukin on. Tollot vaan toimittivat sen liian lähelle.

Olin piipahtanut (sattuneesta syystä ;) ) kotona ja palaamassa paikalle, kun ystäväni soitti, että nyt auto lähti paikasta B. Satuin osuvasti risteykseen, josta teimme lentävän vaihdon. Mukavasti kutkuttaa tuommoinen salaa seuraaminen. Tiedättekö, sitä ajaa takaviistossa seurattavaan nähden, spekuloi heidän mahdollisuutta risteyksissä ja samalla täytyy olla näkymätön. Huisia! Välimatka, muu liikenne ja vielä pitäisi nähdä kyydissä olevat. Jee! Tätä lisää! Välillä huomaa kuiskaavansa, selostavansa kuin Jukolan viestiä, kuiskaamalla ja ihan nuijana. Kyllä kärpäsillä katossa olisi hauskaa!

Auto palasi tuttuun ruutuunsa, me tuttuun väijyyn. Pika(?)soitto Mummelille (=1200 sanaa minuutissa) ja kysely, onko havintoja. Oli; Pimu oli kantanut huomiotaherättävän monta roskapussia katokseen. Mitäs, mitäs?
Sitä me siinä pohtimaan, kun jo taas pikkuauto pyyhälsi ohitsemme. Perään! Jumprahuitti, jännää! Toinen oli ensin "se lähin seuraaja", sitten jo taitavasti vaihdoimme lennossa toisen seuraajaksi. Kun seurattava kääntyi pihaan C, jatkoi toinen ohi ja toinen lähimmälle seurantapaikalle. Mahtoi ne urheilevat kundit ihmetellä kahden kaahaavan eukon saapumista parkkiin, tunkemista toisten väliin ja luurit korvilla, näköyhteydessä huitomista. 
Pimu ratissa pihassa, Luihu meni taloon. Muutama minuutti kului, kundi palasi ja gimma starttasi. Ja me puikotamme juonien perässä. Kolme autoa hiljenevillä kaduilla. 
 Palasivat paikkaan A. Ja me taas samaan autoon spekuloimaan. Jokainen päätelkoon, mitä C:ssä tapahtui, kun pankkiautomaatin kautta Luihu kävi.
Eipä keretty suklaita repusta kaivaa kun taas oli mentävä. Toinen etujalassa, toinen toista reittiä. Puheyhteys on oltava heti, sillä seurannasta on huolehdittava. Niin noidun ne hidasteet, oli ne sitten korokkeita tai mutkia. Ihan ajajien kiusa! Niiden vika, auto karkasi tai sitten sen määränpää oli lähipiha. Siinä me sitten seulottiin katuja, toinen vakaan, toinen pystyyn. Ei näkymää. Grrr!
Oli luovutettava. 
Kun ynnäsimme alkuasetelmaa, olimmehan saaneet haluamamme lähestulkoon selville. Tiesimme kuka, minne, mitä, miksi. Homma alkaisi olla paketissa. Ellei...voisko...miten..miten kuuluu punainen ja keltainen auto kuvioon?  Himskatti...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti