1.2.2014

Läheisyydellä

 Eilen sen taas tunsi. Läheisyyden. Oma pikku pumpsukkani oli kainalossani sohvalla ja pulputti tarinaa koko ajan. Niillä hetkillä taas jaksaa. Huomasin vain, kuinka paljon se antaakaan, ihan suunnittelematon hetki, lähekkäin.

Hetkeä ei ole aina suunniteltu. Eilen illalla ryhdyimme herkkueväinemme seuraamaan perjantai-illan tv-ohjelmatarjontaa. Vauhdikkaasta jääkiekosta tunnelmalliseen musisointiin kera sipsien ja jäätelön. Lätkän loputtua 9-vuotias tuli kylkeeni ja halusi näyttää pad'ltaan peliään. Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, ettei moinen kivikasojen liikuttelu tai timanttien etsiminen kiinnostanut pätkääkään. Mutta se juniorin halu jakaa -aikuisen mielestä- mitätön asia, oli hellyyttävää. Sain sanoa mielipiteeni rakenteilla olevasta talosta; halusin lasiterassin ja se siihen tuli. Löytyi lemmikkilehmä, sille syntyi asuinsija myös. Kuulin termiä jos toistakin ja juniorin sormet liikkuivat pad'lla osaavasti. Mieheni kanssa katseemme kohtasivat kyllä useaan otteeseen, mutta emme halunneet katkaista tilannetta.

Usein poski haki poskea ja poitsu painaitui kainalooni omistavasti. Ihana tunne! Toivon sydämestäni, että pojalleni tuli tunne ja varmuus vahvasta läsnäolosta ja välittämisestä. Ei aina tarvinne kokemuksia, materiaa tai edes suunniteltua toimintaa kun "yhdessä tekeminen" on reksiteröity.

Vääjämättä peilasin tunnetta ja tilannetta menneen viikon työtapahtumiin. Usean päivän ajan on mielessäni erään oppilaan tarina omista kotioloistaan. Perhe on suuri ja tapahtumia riittää. Jokaisella on omat vastuualueet ja perheellä yhteiset säännöt. Kuulostaa ihan normilta ja toimivalta arjelta. Mutta…läheisyyttä ja kahdenkeskistä aikaa ei lapsen ja vanhemman välillä ole. Ainakaan lapsen kokeman mukaan. Hän kaipaisi tulla kuulluksi, edes hetken huomioiduksi ihan vain omana itsenään, ei salaatintekijänä tai pikkusisaren vahtina. Monestihan meidän aikuisten arki on työntäyteistä ja omaakin hetkeä kaipaa. Kunpa vaan muistaisi, ettei se paljoa vaatisi, se läheisyyden tunne. Hetki sängyn laidalla, saunan lauteilla, sohvan nurkassa,  kävelyretkellä… ihan vain se, että lapsi kokee omistavansa sen hetken vain heille kahdelle. Uskon ja toivon sen tekevän meidän aikuistenkin arjesta aina silloin tällöin siedettävämpää.

Taka-alalla väijyy pelottava ajatus… Onkohan meidän nuori aikuinen milloin viimeksi kokenut läheisyyden? Toivottavasti tyttöystävällä on pelastava vaikutus ainakin tässä asiassa. Tässä tapauksessa minun välittämiseni ulottuu rajojen luomiseksi. Huoh, aika askeettista.

Toivottavasti pian on valoa tunnelin päässä. Haluankin siirtää ajatukseni viereisen kuvan myötä kesään ja toivoa paljon parempaa…

Ps. Lehmälle oli tullut yöllä kaveri, possu. Jep, jep!

2 kommenttia:

  1. Niin se on! Läheisyys ei maksa edes mitään. Ollaan joskus poistullessa huvipuistohärpäkeretkeltä kysytty tytöiltä, mikä oli parasta ja usein se on ollut joku mitätön juttu: jätskit yhdessä tai kun näki lokin syömässä ranskalaista.

    VastaaPoista