26.1.2014

"Vaihtelu virkistää" - uskottava siihen!

Tapoihini kuuluu pitää paikat ja tavarat järjestyksessä. Toisinaan kuulen pientä piikittelyäkin säntillisyydestä ja organisoinnistani, mutta kestän sen kuin nainen ;0).
Järjestän ja oikoilen aina, kun jokin käy nippasemaan tai käytännössä vaan huomaa, ettei homma toimi. Nyt ei toimi huvien säilytys…
Nämä kaksi henkaria eli nykyinen systeemi ei oikein toimi. Huivit tursuavat, yhden ottaminen vetää huomaamatta muut mukanaan, rypistyvät helposti, eivätkä näytä siistiltä eteisen vaatekaapissa. Pah! Viisaampia vinkkejä kaivataan!


Vaatekaappini sisältö ei ole kovinkaan kirjava, pääsääntöisesti musta-valkea-harmaa-beige. Toki joukkoon mahtuu muutama 'harakiri', kuten punaiset housut tai pinkki paita. Koska vartalokaan ei ole missimittoja ikinä hallinutakaan, vaatekaappini sisältö on aika yksinkertaista ja klassista, oman näköistä. Vaivihkaa on siis huivien hamstraaminen ja pitäminen lisääntynyt. Ongelmana siis siisti säilytys; miten, mihin, kuinka kätevää, helposti ja yhdellä katseella?




Beiget eri sävyissään ovat kovassa käytössä.

Mustalla pohjalla väriä, minun räikeimpiä.


Tämän hetken suosikit, musta-harmaat.

19.1.2014

Ystävien kesken

Keväällä 2013 Ankkurissa

"Voi kanssa ystävän jakaa ilot ja surut,
liikakilot ja onnenmurut,
voi nauraa ja kuivata kyyneleet
-kaikki paremmin on mitä yhdessä teet."

Niin totta!
Meillä on ollut tapana kokoontua ystävien kesken, nauttia pöydän antimista, jakaa elämänkokemusta ja -tuntemusta, ihan vain nähdä ja kuulla toisiamme. Naisten kesken.

Kuten kuvista näkyy, ruoka näyttelee tärkeää osaa. Yleensä jokainen on tuonut haluamaansa tarjolle, osa on tehty yhdessä. Kuin huomaamattomasti seurustellen, kuohuviiniä nauttien, on taiottu mitä moninaisemmat herkut. Tapaamiset ovat poikkeuksellisesti päätyneet killittäviin mahoihin ja hersyviin nauruihin. En myöskään muista kertaa, jolloin ei olisi myös kyyneliä vuodatettu…
Kesämökkeillen Mikkelissä 2013.


Joulukuussa 2013 Karistossa.
Näissä kuvan kokoontumisissa on ollut eri ystäviä. Eikä näissä ole "kerrottu" kaikkea, sillä tärkeitä ystäviä on näiden kuvitettujen tapaamisten ulkopuolellakin. Voisin liittää tähän myös kuvan työpaikkaruokalasta tai opehuoneesta. 
Vesijärven rantabulevardilla piknikillä 2012.
Olen siitä onnellisessa asemassa, että monet ystävyydet ovat säilyneet vuosien saatossa. Ihan lapsuudesta ja kouluajoista asti. On myös tullut uusia kantavia voimia, aikuisiän ja sattuman kautta. 

Meitä on elämä liikutellut moneen eri suuntaan. Toiset meistä ovat löytäneet elämänsä rakkauden, toiset ovat huomanneet sen kuihtuvan. On koettu lasten tuomat ilot ja haasteet, puolisoista puhumattakaan… Usein kilahtaa puhelin ennemmin kuin hermot. Olen voinut purkaa sydäntä ja tunnetta, toivottavasti olen osannut myös kuunnella. Tämän vuoden alku on ollut kyllä kohdallani enemmänkin antava kuin ottava.  Kiitos rakkaat <3 !

Parasta on ollut se tietoisuus siitä, että ystävät ovat olemassa. Toisten ystävien kanssa ollaan tekemisissä viikottain, toisten kanssa kokoonnutaan muutaman kerran vuodessa. Aina on helppo jatkaa siitä, mihin on jääty tai tultu. Toivon niin, että tapaamisia on edessä vielä useita ja aina yhtä helppoja. Lienee aika ryhtyä puuhaamaan…


Syysillan juustopöytä.

Seuraavaa liikettä odottaessa…

Ei löytynyt järkevää selitystä. Irtiotto oli 'oma valinta'. Kaksi viikkoa tavoittamattomissa ja kun hätä tulee, kuuluu oveen koputus. En osaa olla imarreltu…
Mutta mitä liikkuu nuoren aikuisen päässä? Millainen viesti tämän oli tarkoitus olla? Miten selittäisi? Ei ollut selitystä, oli vain "en tiiä".
En usko ollenkaan, että minulle kaikkea kerrotaan. Ei tämä kyllä uskon asia ole, on vain tulevaisuus.

Mutta millainen tulevaisuus? Mitä meinaa tehdä? Ei opiskelua, ei töitä, ei omaa asuntoa, ei tuloja, eikä hirveän luotettavia kavereitakaan. Kannattaisi varmaan alkaa pistää palikoita järjestykseen. Mahdollisimman pian. Ei haavoja voi loputtomiin puhallella.
Keskustelun perusteella oma asunto kiinnostaa, mutta… Omaa rahaakin olisi hienoa omistaa, mutta… Olisi vain ryhdyttävä toimimaan. Opastettu on, mutta tartunta on ollut heikkoa. Mikä olisi liikuttava voima?

Eihän tuo oleminen ole helpolta näyttänyt. Nöyryyttä, häpeää ja pientä katuvuutta on kyllä havaittu. Tässä vaheessa kaipaisi sitä aktiivisuutta ja todistetta siitä, että ryhtiä löytyy. Potkia siis pitäisi. Edelleen.   Ei tunnu vaan kiinnostavan.
Luottamustakin on niin vaikea rakentaa kun sen muutamaan kertaan on menettänyt. Jos saisin päättää, ohjaisin omilleen, kannustaisin keskittymään tulevaan ja uskomaan itseensä niin, että voimia ja tahtoa tehdä paremmin löytyy.
Mitähän nuori aikuinen odottaa meiltä? "En tiiä"…
Vaikea lähteä veikkaamaan, mikä on seuraava liike.




12.1.2014

"Tarvii tekstityksen…"



Viime viikko oli raskas viikko. Koimme mieheni kanssa sellaisia hetkiä ja epätoivon tunteita, joita ei aina voi sanoilla selittää. Nuori aikuinen otti irtiottoa, jota ei oikein osaa tulkita. Enkä ole päässyt kysymäänkään. Olisi niin mielenkiintoista tietää, mitä toisen päässä liikkuu.

Raskainta kaikessa oli epävarmuus, se tietämättömyys. Teolle ei löytynyt selitystä ja käytös poikkesi niin normaalista. Meillä on ollut selkeät säännöt, kuinka perheessämme toimitaan. Välittäminen, rajat ja toisten kunnioitus on peruspilarit. Oletin, että useiden keskustelujemme myötä yhteisymmärrys olisi saavutettu, vaan ei. Ei yhteyttä, ei näkyilyjä.
Väistämättä mieleen hiipui se pahin. Ammattilaisetkaan eivät luvanneet mitään. Kyseessähän on täysi-ikäinen, vain itselleen velvollinen, lain mukaan.
Yön tunnit olivat pitkät. Minua eniten huoletti mieheni jaksaminen. En osannut tukea kuin läsnäololla ja läheisyydellä. Juniori aisti, että jokin ei ole kunnossa. Oli tukeuduttava valkoiseen valheeseen.
Oli vaan yritettävä tehdä yhdessä kaikkea, ettei olisi tullut totaalista lamaannusta. Mielestäni, näin jälkeenpäin, onnistuin hyvin. Jaksoin olla vahva. Paitsi yksin autolla ajaessani… ja muutaman kerran töissä…

Nyt kun epävarmuus on väistynyt tilalle on astunut kiukku. Miten ihmeessä ihminen voi olla noin itsekäs, ylimielinen, piittaamaton? Mitä voi päässä liikkua? Mikä on se syy, että tekee läheisilleen näin? Eikö todellakaan löydy empatiakykyä tai edes hiukkasen ajatteutaitoa? Mikä on elämän hallintakyky?Mitä yleensä meinaa elämällään tehdä? Välinpitämättömyys kaikkea sitä kohtaan, mikä on hänen ympärilään. Ja joka on aina luonut turvan. Ei mene ymmärrykseen.

Tämä pettymyksen tunne on syvä. En löydä yhtään syytä olla myötämielinen. Julmaa? Ihan turha odottaa, että punainen matto levitettäisi saavutuksista, kun ovestamme astuu. Itse on tiensä valinnut, niin kuin jokainen meistä. Kun kerran ottaa aikuisen vapaudet, ottakoon myös velvollisuudet ja vastuun. Oman elämän rakentaminen on ilmeisesti alkanut. Sitä vastaan minulla ei ole mitään, päinvastoin. Kannustan täysillä, mutta olisihan se suotavaa tehdä toisia kunnioittaen. Tämä tapahtuma ei ollut sitä.
Nuori ilmeisesti luulee olevansa kaikkivoipainen. Jos on huono itsetunto, niin näyttä ilmeisen itsevarmalta. Ylimileisyyttä riittä, rivien välistä vielä enemmän.

Yhtään en tiedä mitä vielä on kohdattava.
Luottamuksen rakentaminen ei ole helppoa. En tiedä, onko nuorella siihen edes halukkuutta. Minua kohtaan käytös ei ole koskaan (aiemmin) lyönyt yli tai kaveri olisi karannut keskustelusta. Totuudenperäisyydestä en osaa sanoa, se on nyt tullut havaittua. Sinisilmäinen en ole ollut, ennemminkin ikäviä skenaarioita maalaileva, kylmä totuudenpuhuja. Omia vanhempiaan kohtaan on käytös ollut enemmänkin asiatonta, ylimielistä.
Faktat on otettava esiin ja asiat on sanottava suoraan. Vanhempien ja muiden läheisten välittäminen on itsestään selvyys, elämän kantava voima. Mutta jos ei sitä kunnioita tai edes arvosta, niin…  Turha tässä on paapoa ja säälitellä. Jotain ymmärrystä on haettava. Jos ei muuta, niin se, ettei meidänkään kaikkea tarvitse sietää.  -Sitä saa, mitä tilaa!



8.1.2014

Risteykset loppuu.

Loppiaisen tunnelmaa..
Tuntuu nyt, että vaihtoehdot on vähissä. Olen joutunut miettimään pääni puhki vaihtoehtoja, jotka ovat minusta riippumattomia. Ajatukset alkaa olla puhki kuluneita. Niin rasittavaa kuin jossittelu onkaan, törmään siiihen aina uudelleen.

Edellisellä kerralla laatikkoa siivotessa löytyi myös kopio kollegasta tehdystä haastattelusta erääseen lehteen. Häntä ei enää ole. Sairaus vei voiton. Surullista oli, että kaikki eteni niin nopeasti. Ja minä, nyt jatkuva jossittelija, mietin kuinka paljon vaiko lainkaan hän jossitteli. Elinaika oli hyvin rajallinen, jäikö varaa epäilykselle?
Monestiko hän toivoi,ajatteli, kävikään mielessä, oliko löydös oikea, voiko hän olla poikkeus ja parantua, jos ihme tapahtuisi ja eteneminen lakkaisi. Tai jos vaan juuri nyt löytyisi läpimurtoparannuskeino. Ei ole vieläkään löytynyt…

Vuosia sitten seurasimme sivusta toisenlaista kamppailua. Kaikki tapahtui yllättävästi, elämä tuntui luisuvan hetkessä hänen ohitseen. Jäljelle jäi vain toivo ja pelko, vaihtohetojen vähyys pelotti. Alkuun pohdimme selviytymistä, sitten toipumista, sitten ihan selkeää parantumista. "Jos tästä selviydyn…" aloitti lukemattomat lauseet. Nyt kun tapahtumaketjusta on vuosia, lupaukset ovat taitaneet jäädä toteutumatta. Silloin tuli toivottu ihme omalla kantillaan ja uusi mahdollisuus. Toivon sydämestäni, että elämän arvostus on selvillä.

Mitä sitten, kun? Kuka jaksaa kapinoida, kuka toimii, kuka luovuttaa, kuka jossittelee. Kun sivusta seuraa, on ollut tilaa miettiä vaihtoehtoja ja punnita ajatuksia. Usein kaikki on ollut itsestä riippumattomia, sitä on vain voinut jossitella.
Nyt… se tunne, kun et voi uskoa tapahtunutta todeksi. Voiko jotain tälläistä sattua? Alkaa etsiä menneestä merkkejä, jotka selittäsi jotain. Ne pienetkin kivet pitää kääntää. Aika polttaa mahdollisuutta, epävarmuus jäytää. Suru ja viha taistelevat. Suru menettämisestä, viha pettymyksestä. Nyt epävarmuus ja pelko ovat päivä päivältä hallitsevimpia. Mitä jos?
Mitä jos jotain peruuttamatonta on tapahtunut? Miksei mitään tapahdu? Miten pitkään tietämättömyyttä voi jaksaa? Mitä jos emme ole huomanneet jotain olennaista? Jos vaikka… Voisiko sittenkin… Entä jos…

Pelko menettämisestä on jotain lamaannuttavaa. Paikasta riippuen välillä tuntuu, että henki loppu, voimat jaloista häviää, pahoinvoinnin aalto syöksyy läpi, voimattomuus ja itku vaan tulee.
Sitä aina äitinä pelkää lastensa puolesta. Tässä iässä pelkää jo omien vanhempiensa menettämistä. Kun itse on heikoimillaan, pelkää kenen tahansa läheisen menettämistä.
Läheisen ihmisen surun näkeminen on raastavaa. Sanoja ei aina löydy, sitä yrittää tekojen kautta olla läsnä. On vain pakko jaksaa olla se vahvempi. Lapsen takia arki on mentävä niin normaalisti kuin kyetään.
Joka hetki sitä miettii, pohtii vaihtoehtoja ja jossittele. On lähdettävä liikkeelle, paikalla oleminen ja tekemättömyys tuo tuskan ja tunteen, etten ole yrittänyt tarpeeksi. Keskellä yötä unen horroksessa tai työpaikan käytävällä mieleen tulee, että entä jos? Olisi tarve saada vastaus heti, vaan sitä ei ole. Ikkunasta ulos katsoessa sitä odottaa hahmon saapuvan, vaan ei, näkyy vain pimeys.
Mieheni jo sanoi, etää jossittelussakin tulee vaihtoehdot vastaan, kun sitä luulee, olettaa tuntevansa ne vaihtoehdot ja ne alkaa olla läpikäydyt. Epätoivoista. Kuinka tässä käy?

Risteys on edessä.
Tie nousee pystyyn.
Liinoja ei voi vetää kiinni, voi vain odottaa ja toivoa.

5.1.2014

Juurettomat puut

 Olen useimmiten pitänyt itseäni yksinkertaisen,selkeän ja ajattoman ihailijana. Sisustuksessa olen mielestäni noudattanut samaa luonnetta ja linjaa. Nyt havahduin, kippurallisia ja koristeellisia puita on putkahdellut sinne tänne. Toisaalta, yritän puolustella, näiden juurettomien puiden muodot ovat hyvin pelkistetyt ja ajattomat.
Pihassamme on vain muutama omenapuu ja nekin ihan lapsuuden muistojen takia. Talomme on rakennettu mummolani maille, ihanien vahvojen omanepuiden kohdalle. Onneksi mummoni teetätti minulle ylioppilaslahjaksi maalauksen niistä menneistä omenapuista upeissa kukinoissaan <3.
Viimeisin hankinta meillä oli tämä metallinen, tällä hetkellä joulupuuta tituleeraava. 
Se oli yksi unettoman yön heti, kun pohdin että mitä joulukuusen tilalle. Muistin, että olin aiemmalla Hesan shoppailureissulla nähnyt tämän ja  alkoi armoton  Googletteminen. Kodin Ykkösessä sen muistin nähneeni, muttei verkkokaupassa ollut. odottelin kauppojen aukeavan ja soitto varmisti muistelon. Ilokseni se oli jo alennettu. Hiukan miestäni (Milli-Villeä) häiritsi varresa oleva katkos, se kun ei jatkunut ihan yhtenäisessä linjassa. Niin tästä valkohuurteisesta metallipuusta muodostui joulupuu. Lasipallot, hopeoidut koristeet ja kristallit siihen ripustin, sekä lyhyehkön led-valokoristeen. 
Koristeet saavat kilua vielä tovin,  muistuttakoon tästä talvikaudesta vaikka Jääpuuna.  Jo silloin ensikohtaamisessa ajattelin tämän sijoittaa yläterassillemme kesäksi. Oletettavasti ihan omana itsenään.

Tämä koristepuu etsii paikkaansa. Laittaako sen seinälle, jalusta näkyy olevan irrotettavissa? Meillä ei vaan meinaa olla ehjiä seiniä, jolle ripustaa. Enkä kyllä taida halutakaan… Upeat varjot jäisi sitten näkemättä. Makuuhuoneen lipaston päällä, kynttilän vieressä nyt puu juurehtuu.

Pentikistä mieheni on ostanut tämän puun vuosia sitten. Koko kalenterivuotta tämäkään ei esillä ole, kesäksi kiikutan tämän varastoon. 


T
Alaterassillamme on muutaman illan etsinnän tuloksena 2,5 metrinen valopuu. Syksyn pimenevänä iltana kerran surffasin netissä ja tämä osui eteeni. Ensimmäiseksi ideani meinasi kaatua tuotteen hintaan ja ledien vähäiseen määrään… Toiseksi mieheni epäilevään katseeseen, kun tätä visiota esittelin. Googletin erinäisiä kertoja ja löysin viimeinkin 600 lediä omaavan puun.
Ideana on, että siirrän puun lumiseen maahan terassin nurkalle. Kuvan kertoma paikka on väliaikainen, tosin tätä nykyä pysyvä, sillä lunta ei ole.
Valaistus on todellakin valaiseva. Poika pystyy pelaamaan terassilla valokeilassa ihan huoletta, lähes missä suunnassa vaan. Olohuoneeseen on turha kynttilöitä palamaan laittaa tämän läheisyyteen tai terassin isoihin lyhtyihin.
Mies totesi kotiin iltamyöhällä tultuaan, että jo kauempaa havaitsi rinteessä jonkin valoilmiön. Ei ihan heti mieleen tullut, että meiltä se loiste…


Nämä puut ovat kaikista moniuloitteisimmat koristeet kodissamme. Minusta vain jännää on, miksi juuri puu? Kuvaako se vakautta, turvallisuutta, ulottuvaisuutta? Onko se alitajunnan merkki, että olen juurtunut näille seuduille, tähän taloon? Vai onko se sen hakuisuutta?
En kyllä tietoisesti löydä näille hankinnoille symboliikkaa. En usko sen hedelmällisyyteen, en oksien kantavuuteen enkä laajaan juuristoon. Ehkä vain se karu muoto, ei-symmetrisyys kiehtoo. Onhan nämä puut  nyt vakaat ja muuttumattomat, eivät kuihdu. Jos kaatuvat, voi ne nostaa noin vain pystyyn. Ajattomina.

4.1.2014

Lajijunttius?

Kansainväliseltä kiekkoleiriltä Vierumäeltä kesällä 2013.

Perheemme junorin intohimo ja näin ollen siis koko perheen harrastu on jääkiekko. Minun onneni on, että poikani on syttynyt juuri kiekolle eikä pallolle, painille tai vaikka uinnille. Näitä em.lajeja en lainkaan väheksy, mutta olen pienestä pitäen seurannut jääkiekkoa. Siinä lajissa viehättää nopeatempoisuus, taktiikka ja erilaiset taitajat. Juniorikiekossakin löytyy näitä eritasoisia taitajia.

Koko perheen harrastukseksi se tulee taloudellisen ja aikataulullisen näkökulmasta. Luin vähän aikaa sitten artikkelin, jossa kerrottiin ko.lajin budjetiksi 2 200€ / vuosi, ja tähän summaan ei kuulu varusteet. En oikeastaan ihmettele, miksi meillä ei ole muutamaan vuoteen "ollut varaa" perheen yhteisille, pitkille lomamatkoille. Ei sekään aina selitä, sillä kaikki harrastaminen maksaa ja jokainen elää tulojensa mukaan, mutta....
Kolmena iltana viikossa on ainakin tunnin mittaiset harkat. Meillä matkaa jäähallille tulee reilut 15 km, joten edestakaisin ei tohdi ajella.

Mutta itse harrastaminen. Tässä kun on kolme vuotta seurannut juniorikiekkoilutoimintaa, niin kyllä meitä vanhempia on joka lähtöön. Väittäisin, että kolmasosa rehaa lapsensa puoliväkisin harkkoihin. Kenen ilo, herää kysymys? Sitten se "tuleva nhl-kiekkotähti" makoilee ja rusettiluistelee harkat sekä ottelut ihan itekseen. Ja vanhemmat komentaa kaukalon laidalla äänihuulet kireänä.
Ja rohkeneeko valmentaja tehdä mitään? Vai antaako kaikkien kukkien kukkia ;). Nyt vielä alle kymmenvuotiailla ainakin antaa...

Sitten on joukko niitä intohimoisia ja motivoituneita. Väitän poikani kuuluvan tähän. Usein myös luuloja on ihastuttavan paljon enemmän kuin hallittavaa taitoa. Heillä luistelutaidoissa on jonkin verran eroja, mutta selkeä syy-seuraus-suhde on harjoituksiin osallistuminen. Eli ihan luistelutaidon treenaaminen. Oma poikani lämii ja vatkaa kiekkoa useaan otteeseen päivässä, mutta se on vain yksi osa jääkiekosta. Luistelemista ei voi kun jäällä treenata. Motivaatiota on pakko löytyä, muuten ei jaksa. Siksi kai onkin ne yleisöjäät ja rusettiluistelut!

Pariin otteeseen on äidin myötäelämistäkin kysytty, sillä näin talvisaikaan lisäkustannuksia on tullut muutaman lasilyhydyn verran, grrr! Yksi ikkuna on myös saanut tuta...
Toki katselen poikani pelaamista "äidin rakkaus&ylpeys"-silmälasien läpi, mutta voi jösses, se on kovapäinen. Yhtään ei kestä ottaa kommenttia tai palautetta vastaan. Niitähän minulla olisi ;) . Jos kundi omaa luistelukykyä, mailankäsittelytaitoa sekä lyöntitarkuutta, niin pakettion usein toimiva. Mutta se jääräpäisyys ja omiin taitoihin 90%:sti luottava...huoh... Ja kyseessä joukkuelaji!

Niin toivon, että valmentajat kertoisivat realistisesti jo näille junioripelaajille missä mennään. Ei sitä suoraan tarvitse alas ampua, mutta voisihan sitä asiallisesti ja opettavaisesti päivittää. Meissä vanhemmissahan arvostelijoita riittää! Ei voi kun toivoa, että nämä tulevaisuuden toivot ovat rautaisella itsetunnolla varustettuja, sen verran kovaa on kommentointi katsomossa. Jokaisella pelaajalla on varmasti joku vahva taito, mutta kehittämistäkin riittää. Kenties näin löytyisi hyvää katsojillekin.
Itse yritän vain muistuttaa, että tätä harrastetaan niin kauan kun pojalla intoa riittää. Muihin lajeihin ei ole nyt aikaa eikä halua, siksi junttimaisesti pysymme kiekkoilevina.

Kuvat ovat viime kesän kansainväliseltä kiekkoleiriltä Vierumäeltä.

1.1.2014

Rakkaus…on.

Siivosin tässä päivänä eräänä lipaston laatikoita. Niin, etsin poikani eskarikuvaa, vaan en löytänyt.
Löysin paljon  muuta, mm. kirjeitä joulupukille, 40-vuotissynttärikortit ja Avoin kirja- ajatuskirjani. Olen aina kokenut tarvetta kirjoittaa ajatuksia, ei todellakaan selkeitä sellaisia, vaan tunteiden virtaa.

Every cloud has silver lining
Selasin kirjaani. Olin kirjoittanut siihen tunnelmia parinkymmenen vuoden takaa. Pääasiassa tekstit kertoivat nuoren ihmisen rakastumisesta, sen epätoivon hetkistä, sen riemun tunteista ja ystävistä. Nimiä en maininnut sielläkään.
Oli paljon tarinaa siitä, mitä reilu parikymppinen ajatteli elämästä. Silloin odotti jotain suurta tunnetta, odotti elämän asettuvan uomiinsa. Oli ystäviä, jotka vakiintuivat tai ainakin seukkasivat 'tosissaan'. Oli pettymystä omasta saamattomuudesta ja kelpaamattomuudesta. Oli kuitenkin lähtökohta työelämässä, ammattia kohden ja asunto, ns. Oma Elämä.
Ups… Juuri tuostahan kirjoitin aiemminkin… Ihmetellen, jopa sadatellen, mikä on kotonamme asustavan Nuoren Aikuisen tulevaisuus. Tunnenko liian vahvasti juuri siksi, että oman elämäni paini silloin samoilla poluilla?

Rakkaus, se oli kirjoituksien takana usein. Pohditutti kovasti, oliko kyseessä rakastuminen, ihastuminen vai vaan viehätys. Rajat on hyvin häilyvät. Uskaltiko heittäytyä, miten paljon oli valmis antamaan, kehtasiko sitä edes näyttää ihastustaan? Näin jälkikäteen ajateltuna…ei kannattais jarrutella. Olisinpa tarttunut joka hetkeen!

Meitä oli silloin pari-kolme nuorta naista. Yksi juuri eronnut, yksi ja toinen juupas-eipäs -suhteessa. Elimme nuorten naisten hymyileväistä ja rentoa elämää. Keväiset viikonloput kuluivat liikkuen, liehuten ja nauttien. Sipinää ja supinaa, tanssia ja tunteita. Kolhuja koettiin, jotenkin niistä aina toivuttiin, rankkojakin hetkiä riitti.

Sitten tuli toukokuu ja vuosi 1999 ja elämääni mies, joka ei kuulunut suunnitelmiin lainkaan. Jokin hänessä viehätti, olin kirjoittanut "hellyyttävän häkellyttävää" ja "lempeän leppoisa". Mutta 'jarru' löytyi, molemmilta. Minä en halunnut 'käytettyä' ja hänellä oli 'entinen suhde' seuraamuksineen. Ei ollenkaan niin kuin olin toivossani elänyt ja ajatellut. Mutta…kait se tunne voitti. Aikaa se otti ja vei.

Rakkaus on minusta niin vahva sana, että tohtiiko sitä näin vuosien jälkeen käyttää?
Menneenä vuonna on ollut monesti tarve miettiä, mitä se rakkaus on. Se on lapsi, se on arki, se on toisen huomioiminen, se on toisen eteen tekeminen, se on toisesta välittäminen, se on pieni hipaisu, se on suuri halaus epätoivon hetkellä, se on peiton alla kädestä kiinnipitämistä yön pimeinä tunteina, se on nykyään myös aukipuhumista, se on yhteinen. Meillä se ei ole timantteja, ei ruusupuskia, ei yllätysulkomaanmatkoja, vaan turvallista elämää. Sekään ei ole itsestäänselvyys.
Toivon vain että sitä riittää…rakkautta.


Tulipahan tehtyä!

Tästä lähdettiin… 
Olin hankkinut nämä tuolit pari vuotta sitten Hämeenlinnan Pentikistä. Olimme ostaneet ihan  toisenlaiset tuolit Vepsäläsieltä, mutta BoConseptin toimitus tai Vepsäläisen organisaatio ei lievästi sanottuna toiminut. Luvattu toimitusaika oli 4-6 vkoa. Kun tuoleja ei 27:llä viikollakaan kuulunut, peruin kaupan. Ja tyydyin 'halpisversioon'. 

Valkoisena olisin nämäkin halunnut, muttei ollut. Niinpä ajatuksissa oli uudelleen verhoileminen. Juu, en ole koskaan aiemmin verhoillut. Mutta ajattelin, ettei se voi mahdotonta olla.
Tein ensin äitini kanssa koevedoksen. Mittasimme ja ompelimme selkänojan kappaleet neljästä eri osasta. Istuintyyny oli helpompi. Valitettavsti siitä versiosta ei ole tallennetta.

Äitini ystävätär oli lupautunut mukaan verhoilemaan. Olin kiitollinen, sillä hän on nuoruudessaan käynyt verhoilijan koulutuksen ja pitänyt taitoaan yllä tekemällä. Niin me eräänä sunnuntaina ryhdyimme puuhaan.

Koevedoksemme oli turha, sillä ammattilaiset tekevät yhdestä kappaleesta. Heh,  niin siis mekin!
Selkänojan kangas mitattiin määrämittaan ja alkoi muokkaus. Tässä vaiheessa huomasin, että voimakas vanhan kankaan kuviointi tuntui läpi. Uusi valkoinen kangas on Iskun sohvakangasta, laadukasta sellaista, mutta jotain oli keksittävä. Aloitimme alusta eli vuorikangas ensin.
Kaapista löytyi kuin löytyikin tarpeeton (?) intianpuuvillakangas, josta teimme ensin ns.vuoren. Tämä oli kyllä oivaa harjoitusta. Varsinainen kangas oli 'tanakampaa' ja ryhdikkäämpää, eikä antanut läheskään yhtä hyvin periksi kuin puuvillainen.
Periksi emme antaneet mekään.

Lukematon määrä ammuttuja niittejä, naurua, pohdintaa ja päättäväisyyttä sekä kolme päivää, sen se otti. Olen tulokseen erittäin tyytyväinen! En olisi itse selvinnyt läheskään näin hyvään tulokseen. Koneompelulla ei tehty mitään, äitini ompeli käsin piilotikeillä tarvittavat saumat. Ystävätär ja minä viritimme kangasta, neulotimme ja niittasimme, käsityötä täysin.
Selkänojassa voi tarkkaavainen huomata, että ensimmäisen verhoilun saumat näkyvät kohoumana. Tässä kuvassa aika hyvinkin erottuvat.


Nojatuolit sijaitsevat edelleen takan edessä. Niiden käyttöaste kasvoi yllättävästi. Jännä juttu, pelkällä uudella kuosilla!
Vielä kun mahonkisesta pianosta pääsisi eroon. Jatkuvasti siis jotain hakusessa…