1.11.2014

Aikaa kokeilulle

En pystyisi käsittämään elämääni ilman käsillä tekemistä. En ihan ole 'kädet saveen'- ihminen,vaan enemmänkin sisäsiisti silittelijä. On niin miellyttävää hiplata kankaita, lankoja. Luoda mielikuva haluamastaan, etsiä siihen kangas, kaavat, mukailla niitä ja tuottaa se. Se itse tekeminen on aika nopeaa ja hmm...luovaa. 
Minulla on ollut reilun viikon ajan mielikuva rennosta, ryhdikkäästä ja mukavasta neuleesta. Neulomaan en ole jaksanut ryhtyä, tarkoituksena on saada viime talvena aloitetut neulokset pian päätökseen. Siispä etsin lomaviikolla tarpeisiini ja mielikuviini vastaavaa kangasta. Ei löytynyt, ei. 

Pettyneenä, luomisintoa täynnä, penkasin kangaskaappiani. Kuinkas ollakaan, sieltä löytyi viime talven ostoksia muutama metri. 
Alkoi se miellyttävin aivoriihi, eli minkä kankaan yhdistäisi mihinkin malliin. Kaikissa neuleissa ei ole ryhtiä ja kaikissa kaavoissa ei löydy haluttua ideaa.
  Värimaailma on tuttua minua. Tässä kaksi ekaa.
Alla näkyy mustaa neuletta. Ei onnistunut kokeilu. Musta neule oli liian löperöä. Halusin päällitikkaukset kaksoisneulalla ja se  se vasta loirotti. Saumat aaltoilivat ja pönöttivät. Aion pestä neuleen ja toivoa ryhtiä ja parannusta. Jotain pientä ryhtiä ilmestyi prässäämällä. Kiitos äitini neuvojen; kostea sideharso ja silitysrauta, tuplahöyryä ja loirottaminen hiukan väheni. No, paita kuuluu kategoriaan "jäähalliverme". Eli takin alla, lämmittämässä.
Harmaansinertävä neulos oli tukevampaa, siksi päädyin liiviin. Onnekseni reunat eivät loirota (vaikka kuva ehkä antaa sen käsityksen). Etuvarat olisin halunnut ns. päälle, enkä kappaleiden alle niin kuin ne nyt ovat. Mutta kokeiltuani tahtoani huomasin, etteivät istuneet. Niinpä luovutin.
 Päälletikkauksella sain reunat näyttävimmiksi. Olin suht tyytyväinen kaavoihin, saatan tehdä toisenkin liivin. Nopea tehdä ja helppo käyttää. Huivilla ja kengillä saa vaihtelua.

Edelleen minulla on mielikuva sellaisesta kollegemaisesta, rennosta neuleesta. En ollut kovin tyytyväinen mustan kaavoihin, telttamainen ja hihat huonosti istuvat. Etsintä jäi siis mieleen.
Päätin kokeilla raglahihalla. Mittailin kangasta ja kaavaa hiukan, aiemmat raglaversiot ovat kesäkankaita eli ohuita ja poimutettuja. 
Jostain oli käsiini jäänyt musta-harmaa, tiivistikkinen, ohuempi neulos. Pinta on sileä ja kangas aika raskas, muttei tönkkö. Pahoittelen, ettei tekele ole silitetty (äitinikin varmaan harmittelee), sillä silittäminen on aina edukseen tekeleelle. 
Tämä raglaversio miellytti enemmän kuin ensimmäinen musta. 
Vielä on jemmassa kolme ihan erilaista neuloskangasta, odottavat toteutusta. Tietty mielikuva kustakin alkaa hahmottua. Jotain persoonallista kun vielä keksisi. Tasku? Tere? Ruusuke? -Not. Mutta jotain....

Niin kivaa ja terapeuttista kuin ompeleminen ja näiden kyhääminen onkin, pännii aina se jälkien siivoaminen. Langanpätkää, pölyä, kangassoiroja leviää yllättävän pian ympärille. Itse projektiin ei tarvitse kuin tunnin, mutta se jälkisiistiminen -plääh.
Tänään sitäpaitsi aurinko antoi loistavan työvalon, pimeissä syksyn illoissa joutuu jo tihrustamaan tarkemmin.

Toivottavasti ensi viikolla löytyy aikaa muutamalle muulle visiolle. Kukahan haluisi parit koepinot, useammankymmentä tarinaa ja tuntisuunnitelmaa tehtäväkseen.... Mulle jäisi aikaa puuhasteluun.

29.10.2014

Uskoisko? Houkuttavaa ja koukuttavaa.

Käytin ripsipisennyksiä reilut kolme vuotta. Oli ne ihanat. Aamuisin peilistä näkyi heti huolitellut silmät, tuuheat, tummat ja pitkät ripset. Helppoakin se oli. Ei tarvinnut ripsiväriä sutia, eipä silmät kaivanneetkaan juuri mitään ehostusta. 
Mutta aikansa kutakin, luovuin pidennyksistä. Oli aika, sillä huollon jälkeen meni pari viikkoa aiemman neljän-viiden sijasta, kun niitä ropisi poskille. Mielestäni omat ripset olivat tosi tyngät, oli aika luovuttaa.
Kyselin, löytyykö jotain hoitoainetta, seerumia, ihmeainetta, jolla ripset -silirimpsis- kasvaisivat edes entiseen mittaansa. Noup, jokin markkinoilla ollut ihmeaine oli poistettu markkinoilta. 
Tyydyin käyttämään kosmetologin suosittelemaa ripsiväriä ja luottamaan ammattilaiseen, että noin puolitoista kuukautta ja normipituiset &-vointiset ne olisivat.


Mieleeni tuli eräänä luppohetkenä (= pojan jääaikana) käydä uteliaisuuttani kysymässä, miten kasvua ja tuuheutta voisi edesauttaa. Poikkesin kosmetiikkaosastolle paikalliseen tavarataloon. Suosikkimyyjäni suositteli hoitoainetta, joka vahvistaa ja hoitaa ripsiä. Hoitoainetta voi laittaa illalla nukkumaan mennessä, jolloin hoidolla on pidempi vaikutus. 
Voi sen laittaa aamutuimaan juuri ennen ripsivärin laittoakin. Parilta eri valmistajalta löytyi vaihtoehtoja, Dior ja Chanel miellyttivät minua.
Lopullisen päätöksen jätin kuriirille, tavarantoimittajalle. Sain Chanelin. -Ihanaa! Tykkään kovasti brändistä...
 Kuten huomaatte, tämä hoitoaine on valkoinen. Villi idea! Minä sutasen sen ripsiin illalla, aamulla sitä ei näy. Rapissut vai imeytynyt?
Chanel lupaa, että valkea muuttuu ns.läpinäkyväksi pienen tovin kuluttua. Samalla se vahvistaa, hoitaa ja tukee ripsiä. Mikäli laitan aamusella hoitavan aineen, tulee ripsistäni vielä tuuheammat ja pidemmät, jopa taipuisammat, kun lisään ripsivärini. Niin toki toivon. 

Olen nyt viikon verran käyttänyt tuotetta. Huimaa kasvua tai tuuheutta ei vielä ole havaittavissa, mutta palataanpa asiaan muutaman viikon kuluttua...
Itse ripsivärin olen myös tyytyväinen; loistava silikoniharja, helposti levittyvä, ei tuhraa eikä jää papanoita.

Kuulisin mielelläni kokemuksia muilta. Onko ripsille hoitoaineita, kasvua yllyttäviä, kaarevuuteen kohottavia tuotteita?

Kuten huomaatte, hurahdin ojasta allikkoon. Mutta moiset pikku luksukset piristävät toisinaan tätä syksyistä arkea. Jään odottelemaan sellasia säihky-heluna-ripsiä.

27.10.2014

Ihmettelen, pedagogina ja äitinä.

Nimittäin juniorijääkiekon järjestäjää, maksavan vanhemman sekä harrastavan lapsen pyhää liittoa.
Olen yksi niistä tuhansista äideistä, jonka poika pelaa suurella intensiteetillä ikäistensä joukkueessa. Olen erittäin ilahtunut juniorini motivaatiosta harjoitteluun, pikkuhiljaa kehittyvään taitoon ja ennen kaikkea pienen ihmisen uskoon ja toivoon lajiaan kohtaan. Haaveissa kun siintää unelma-ammatista.
Mutta... Kumilätkä vieköön, miten muutama seikka ei mene kasvatus- ja opetuspedagogin jakeluun, äidistä puhumattakaan.


Ei kenellekään yllätys, että lapsen harrastus saattaa maksaa yllättävän paljon suhteessa perheen menoihin. Moni aikuinen harrastaja on kertonut "uransa" tyssähtäneen silloin omien vanhempiensa taloudellisen tilanteen heikkouteen. Enkä ihmettele. Mutta meidän kohdalla tästä ei ole nyt kiukussa kyse. Menot joukkuessa ovat hyvin perusteltuja ja asiallisia, ne ovat tiedoksi jokaiselle perusteluineen saatettu. 

Meihin huoltajiin mahtuu monenlaista kommentoijaa. Itse en ole sieltä hiljaisemmasta päästä, mutta useaan kertaan olen kokouksessa kuullut sanottavan, että maksavana huoltajana minulla on oikeus saada tiedolle ja kysymyksille sekä peräti poikani tekemiselle jäällä vastinetta. Joten katson oikeudekseni edelleen kysä ja ihmetellä ;) .

Ihmettelen, nro 1.
Pelaaja-aines on jaettu kahteen joukkueeseen. Tässä joukkuejaossa on ollut ideologia (painotan aikamuotoa). Ideana oli, että jokainen pelaaja pelaa oman tasoistensa seurassa ja jokaiselle tulisi peliaikaa mahdollisimman samanvertaisesti. 
Joukkue, sanottakoon tässä vaikka 'Napit', piti sisällään n. 15 pelaajaa ja joukkue 'Nepparit' vain 10 pelaajaa. Yhtenä perusteluna oli pelaajien ikäjakauma, kahden vuoden väliin menevät pääsääntöisesti lähes kaikki. Ainahan poikkeus vahvistaa säännön. 
Olen nähnyt molempien joukkueiden pelaavan. Ei ole lainkaan sama, onko pelaajia min.10 vai max. 15. Se on se jäällä vietettävä aika, jonka lapsi noteeraa ja jonka takia tätä harrastaa. Ja sitten istutetaan toisia enemmän penkillä kuin toisia. 
Miten tämä ei mene jakeluun? Joo, kyse voi ilman muuta olla taitotasosta, mutta kun ei. Nytpä on keksitty siirtää vielä tuolta 'Neppareista' muutama mussukka 'Nappien' vaihtopenkin jatkoksi. "Kierrätetään!" Jurppii, kenen ilo tai edes hyöty? En ymmärrä? Ja kun kierrätys koskee vain muutamia ja yhdensuuntaisesti. Vanhempana jurppii.

Ihmettelen, nro2.
Tämän vaihtoilmiön johdosta seuraa ainakin kaksi huomioitavaa seikkaa. 
Ensinnäkin itse pelaajan kokemus. Onko se positiivinen siirretyn kaverin vai 'Nappi'-joukkuekaverien kantilta? Rohkenen väittää ettei kummallekaan. Pelaajamäärän kasvaessa peliaika pienenee ja mitä saa yksi tai kaksi "ulkopuolista" joukkueessa aikaiseksi? Kuin varkain myös nämä siirretyt kaverit ihmettelevät, miksi? Onko kyseessä rangaistus vai kunnia?
Toinen seikka liittyy vanhemman näkökulmaan. Maksanpa tuplaosallistumisen, molemmat joukkueet ottavat maksun jääajasta. Lisäksi tulipa ylimääräinen keikka jäähalliin. Saattaapa joutua kotona psyykkaamaan pikkukaveria moisesta muutoksesta. Nimittäin pukukoppikeskusteluissa siirrolla ei ole kovin positiivinen maine... Äitinä harmittaa.

Ihmettelen, nro 3.
Ehkä kaikkein painavin asia... Kannustaminen. Uskallan väittää, että pienelläkin kannustamisella on muistijälki. Eipä ole korviin kuulunut, ei harjoituksissa, ei peleissä, toivottavasti edes pukukopissa, edes joskus. En aio tarkemmin avata aikuisen toimintaa tässä kuviossa. Ei pysty. Pedagogilla kiehuu.

Ihmettelen, nro 4. 
Seura noudattaa Nuori Suomi Finhockeyn ideologiaa. Pitäisi noudattaa. Ei täsmää ohjeet eikä oikein toimintakaan. Eli joku toimii ominpäin ja kukaan ei valvo. Pedagogia kypsyttää. 

Ihmettelen, nro 5.
Oikeudenmukaisuus, tasavertaisuus, vastuullisuus, kannustaminen. Missä? Pedagogi ihmettelee, äiti odottaa.

Pitkään ei voi odottaa...

24.10.2014

Harrastemessuilla

Loisto-idea viimeisen lomapäivän viettoon tuli rakkaalta Ystävältä. Helsingin Messukeskuksessa oli viini- ja ruokamessut, hyvinvointiin nojaten. Sinnepä tiemme tänään kävi. 
Junassa kuulimme, kun konduktööri toivotti tervemenoa Kirjamessuille. Ilmeisesti painoarvo oli sillä kulttuurisella puolella. 

Ymmärtääksemme vuosittain ruokapuolesta on esillä jokin teema, tänä vuonna se oli ilahduttavasti Italia. Ruokapuolella oli tarjolla parmesania, salamia, ilmakuivattua kinkkua, cannoleja, pastaa, balsamicoa, pizzaa. Oli tarjolla myös tapaksia sekä perinteisesti metrilakua. Onnekseni ei muikun muikkua!
Ruokapuolella kiertäminen sujui leppoisasti, pieniä maistiaisia osui kohdalle satunnaisesti. Kotiin tuomisiksi tuli 24 kuukautta kypsynyt parmesan, balsamicoa sekä piccolo cannolit.

Me Ystäväni kanssa maltoimme mielemme maistiaisten ja herkkujen äärellä. Viinimaistiaiset olivat huomattavasti kiireettömämmät. Ideana oli vuokrata viinilasi ja ostaa maistiaislippuja. Avoimin mielin suunnistimme shampanjatiskille, sen jälkeen erilaisille viinintarjoajien maistiaispisteisiin.

Makumieltymyksemme ovat erilaiset. Oli mielenkiintoista kuulla esittelijöiden faktoja ja tulla kuulluksi mieltymyksistään. Toisinaan pysähdyimme tunnetun merkin kohdalle, toisinaan mielenkiintoinen etiketti keräsi kiinnostuksen. 

Parasta antia päivälle oli Ystävän kanssa vietetty aika, uudet viinimaut sekä iloinen ja rento tunnelma. Mukava on ensi kerralla A-liikkeessä vieraillessa etsiä sitä tiettyä pinot gris-rypäleistä valmistettua uutuutta, uusista proseccoista puhumattakaan. 
Erään maahantuojan mukaan Suomeen on vasta nyt rantautunut kiinnostus ja innostus prosecoista. Ruotsissa on kuulema jo vuosi menty niiden nosteessa ja hurmiossa. Niinpä tietysti! 
Parempi myöhäänkin, totesimme me vannoutuneet prosecco-donnat!

Kävimme mekin siellä Kirjamessuilla. Paljon oli väkeä, enemmän kuitenkin kirjoja ja jatkuva mölinä eri puolilla pidettävissä paneeleissa tai haastatteluissa.

Sen hulinan jälkeen päätimme vielä nauttia, suorastaan tarvitsimme, yhdet lempeät Luxemburgilaiset kuohuviinit... Kiitos Ystäväin!


22.10.2014

"Eihän tämä hyvää ole!"

Lainatut sanat kuului suositusta Vain Elämää-sarjan aloitusjaksossa Loirin suusta. Artistit skoolasivat kirkasta juomaa ensitapaamisella hellepäivänä, katseet kohtasivat ja maljat nousivat huulille. Itse tilanteeseen ei liittynyt sen suurempaa dramatiikkaa, mutta minulle sanat jäivät korviin ja olenpa seurannut tiiviisti, mitä artistien juomana on kulloinkin. Drinkkisekoitukset eivät ole olleet kiinnostuksen aihe, vaan se suhde sen lasin sisältöön
Aivan viime päivinä Edelmann kertoi lehdissä suhteestaan alkoholiin ja siitä, kuinka muutos tapahtui. Sehän ei ollut enää mikään uutinen, eikä juuri saanutkaan painoarvoa. 
Kumpikin artisti on joutunut tekemään valintansa, niihin sen enempää puuttumatta, voin vain kunnioittaa. Toivottavasti heidänkin läheisensä niin tekevät... Minulla on mielikuva (todenperäisyyttä en ole tarkastanut), että Loirin nautintoaineettomuuden takana on diabetes, Edelmannin taustalla raju käyttö. 

Voin kuvitella heidän perheenjäsenten seuraavan samalla lailla nesteitä lasissa. Kuinka varmoja he ovat siitä, että päätös pitää loppuiän? Kuinka helppoa asiasta on puhua, voiko siitä puhua, mainita, iloita? Tarvitseeko heidän kannustaa, kehua, moittia, muistuttaa? Kuinka moni on saanut syytä niskoille, kiitosta tuesta tai edes mahdollisuutta kertoa tuntemuksista?
Alkoholistin läheisillä ei ole helppoa, jos ei aina ole alkoholistillakaan. Hurjan käytön seurauksena on hävinnyt luottamus toiseen. Varsinkin jos repsahduksia tapahtuu. Saati, että käyttäjä ei myönnä niitä. Toisen aliarvioiminen sekä asian kieltäminen kulkevat minusta käsikädessä. Läheinen kyllä näkee jo pikkusormen liikkeistä tai huulten asennosta, montako kulausta on alas mennyt. Ja tunne, kun kulauttelija ei myönnä...
Mitään ei voi. Raivo, tuska, pettymys, inho. Tunneskaala voi olla laaja. Harva kokee välinpitämättömyyden. Mitä mahtaa se 'alkkari' kokea tai tuntea? Huomaako läheisensä pettymyksen vai kokeeko sen vain kiukkuiluna? 

Näihin kysymyksiin kaipaa vastauksia, uudelleen ja uudelleen. Sitä pohtii paljon omaa alkoholin käyttöä, varsinkin oman lapsensa näkövinkkelistä. Kiinnittääkö lapsi huomiota kuoharilasiin vai ei? Eroaako käytös kummallakaan tilanteissa? Eli miten lapsi asian kokee ja kuinka aikuinen käyttäytyy.
Lähi - ja tuttavapiirissäni asiasta on paljon keskusteltu. Ympäriltä löytyy itse alkoholistiksi tunnustautuvia, löytyy absolutisteja, on tapakäyttäjiä sekä nk. hemmottelijoita. Toisille se on arjen pieni nautinto, hetken irtiotto, jopa rentoutumiskeino. Alkoholi, viha - rakkaus -suhde on havaittavissa. Tunnistan itseni kyllä.

Olen seurannut läheltä monia vuosia tätä kaikkea, kokenut monia tunteita. Läheinen tuotti sanoinkuvaamattoman ilon tehdessään päätöksen ryhtyä absolutistiksi. Tuntui, että elämä sai uuden merkityksen. Terveydessä ja hyvinvoinnissa tapahtui positiivisia muutoksia, muutkin läheiset alkoivat voida paljon paremmin. Mikä yhteinen voima meissä silloin nousi ja kantoi! 
Ei se ollut helppoa, mutta asiasta pystyi rehellisesti puhumaan. Tukea tarvittiin, saatiin ja sitä otettiin vastaan. 
Kunnes repsahdus tulee. Toisille se tulee kuulema alussa, toisille vuosien, vuosikymmenten kuluttua. Tahtotila ei enää riitä. Eikä tukea haluta.
Siinä kohti moni miettii riittääkö rakkaus? Tarviiko riittää? Pitääkö riittää? Repsahtajahan ei ajattele kuin itseään. En usko, että edes nolostuu, häpeästä puhumattakaan. On vain minä itse, kaikkivoipainen minä. Alkoholismi on sairaus. Onko? Minusta silkkaa itsekkyyttä. Ei kannata mennä sairauden taakse.

Rehellisesti voin tunnustaa, että kadehdin ihmisiä joille asia on 'ihan sama'. Välinpitämättömyyteen joutuminen / pääseminen on surullisen ihailtavaa. Kun ei vaan välittäisi, antaisi olla. Mutta kun välittää, huolehtii ja mikä surullisinta, pettyy. 
Huomaako, ymmärrtääkö pettymyksen aiheuttaja näitä reaktioita? En usko. On vain niin itsekäs. Pääosia, että itse saa haluamansa. 

Mitä sitten tapahtuu? Odotetaan, toivotaan, pelätään, kannustetaan. Toivottavasti edes yritetään ja myönnetään. Se vaatii paljon, eikä vähiten läheisiltä. Elämän hallintaa, jaksamista, toisen kunnioittamista. Meitä jaksajia on, toistaiseksi. Aina ei tarvitse kyllä jaksaa. 
Toivon jaksamista <3 .

PS. Raskaita ajatuksia. Eteenpäin on katsottava. Toivottavasti tavoittaa...

20.10.2014

Pikkupakkasia odotellen

Perinteiset kellokanervat ja sypressi saivat paikkansa terassien piharuukuissa. Melkeinpä jäi viime tinkaan istuttaminen, sillä ovat luvanneet pikkupakkasia. Ymmärtääkseni, sitten on myöhäistä. Nytkin hiukan epäilyttää, riittääkö kosteus, kerkeääkö vain jäätymään.
Ajatuksena oli laittaa matalaan, laakeaan ruukkun kellokanervaa ympäri ja keskelle maljan mentävä  tyhjyys. Näin joskus kuvan, jossa sitten siihen maljaan oli laitettu kynttilät palamaan. Omassa versiossa sinkkiämpäri tulee toimittamaan samaa virkaa. Sitä tuuletonta iltaa odotellessa, olkoon ämpärissä naapurin tädin pensaasta katkotut oksat. Nuo valkoiset marjat kestävät ulkona vielä tovin. 
Keskelle istutusta jäi väljää, muistikuvan malli saattaa toteutua jahka kesän jäljiltä oleva muratti siirtyy ajasta ikuisuuteen. Ja miten lie niiden pakkasasteiden kanssa...

Isolla terassilla muratti on enemmän voimissaan. En sitäkään tohtinut hävittää. Seurakseen se sai kylmäkestoisempia kasveja. Mieheni kauhuksi tykkään sytyttää pienen öljyroihukynttilän tuohon muratin ylle, siihen varustettuun pidikkeeseen. Käskystä sitten vahdin olkkarin sohvalta (?), ettei roihu leimahda välikattoon. Joo, en usko ollenkaan, että lieskat ikuna niin ylös... Joo joo, lupaan, lupaan!
Näillä mennään, pakkasia odotellen ja pienesti peläten pysyykö rapisematta. Illalla lyhdyt palamaan ja kutimet esiin. Syyslomatunnelmin!


PS. Pahasti multasormi jätti jälkensä...pah!

Rivivälikauhu? Saamattomuutta?

En ole nimittäin saanut aikaseksi purkaa ajatuksia, tekeleitä tai edes mitään kirjallisesti. Harmittaa. Pari viikkoa olen oikein miettimällä miettinyt, mistä johtuu. Kuitenkin ajatuksia ja mielipiteitä risteilee, välillä ihan uhoon asti.
On ollut mielessä 'järjestyksen hätähuuto', juniorikiekkoilun vaitiolo, syystunnelmat, sisustuskutsut, tekeleet, tekeleaikomukset, työilo, 'eihän tämä hyvältä...', Onnistuneet Ystävät, jne...

Vaan enpäs ole aikaan saanut. Saamattomuuden syyksi keksin rivivälikauhun. Koen, etten voi niin lyhyesti kirjoittaa kuin aika antaisi myöten. Ajattelen, että on lukijan aliarvioimista kun en saa täyttä A4:sta aikaseksi. Pintaraapaisu?
Yritän aktivoida itseni. Ryhdyn purkamaan risteileviä mietteitä. Pian päivittyy taas!

Kuullaan!

18.9.2014

Kuluneet kolme kuukautta...

En löydä järkevää selitystä saamattomuudelle täällä kirjoittelussa. Aikeissa ja mielessä on ollut useampikin asia, mistä tarve kirjoittaa olisi suuri. Mutta ihan kuin olisi keskittymistä vailla. Ajatukset ovat niin vahvat, että on ikään kuin riski ne ääneen sanoa. Eikä oikein ole ollut aikaa ja paikkaa...
Onneksi arki kuljettaa! Kuluneet kolme kuukautta ovat olleet kesäisiä. On ollut lupa nauttia olosta ja keleistä.
Rannalla...
Ruokaillen...
Konserteissa...
Ystäviä ja läheisiä juhlien ja seurasta nauttien. 
Rentputumisen ja nautiskelun arvon löytää helposti, etenkin kun toisinaan jotain ahertaakin. Sekin on omalla tavallaan mielekästä, aunakin näin jälkikäteen.
Pihalla...



Näillä mennään syksyyn. Sekin tuo mukanaan ajatuksia ja tekemistä. Toivottavasti löydän taas kirjoittamisen kipinän... 




4.7.2014

Lomaa on, kesää kaipaa

Lomapäivät ovat huvenneet liki puoleen ja kesän lämmöstä nauttiminen on sattuneista syistä jääänyt heikoksi. Säiden valtiattareen vaikuttaminen on hyvin vähäistä, joten iloa ja nautintoja on etsittävä muualta. Päivänä eräänä yhdistyi kaksikin, kolmatta vähättelemättä. Nimittäin käsillä (vähän myös hoksottimilla) tekeminen, kollegat sekä nyyttärit. Mukavaa oli, toivottavasti aikaansaamme useimminkin tälläistä.
Olin kesään ajatellut hankkivani nk. maximekon, vaan kaupoissa tuskastellut niiden maksimaalista pituutta. Ne on ilmiselvästi tehty lähempänä 170 senttimetrisiä varten kuin 160 senttisiä. Sen verran laahaa helma maata, että kompurointivaara on koko ajan olemassa. 
Kankaan olin jo aiemmin hankkinut, kaavoja en ollut piirtänyt. Malliksi ja kaavoiksi nappasin yhden muista trikoomekoista. Huomioin vain kankaan jousto-ominaisuuden, sillä tämä mustaraitainen oli hyvin laskeutuva, hiukan raskaampi kuin nk.perustrikoo. 
Hiukan muotoon ompelin ja toiselle puolelle tein halkion helmaan. Ajattelin, ettei näyttäisi niin yöpaidalta ;) . 
Mekkoa en ole vielä testannut, mutta pihamekosta kauppamekoksi sen voisi piristää vaikka huveilla. Tai kenkien värimaailmaa vaihtamalla.
Kaulukseen ja hihansuuhun tein samasta trikoosta "loiroresorit". En pingottanut/rypyttänyt yhtään, halusin tasaisen ja ryhdissä pitävät aukon reunat. Olin vielä ajatellut ompelevani kaksoisneulalla tikkaukset, kokeilinkin, mutta se vasta loirotti. Tikkaus ei antanut kaipaamaani napakkuutta, purin sen pois.
Mekko valmistui yhdessä hujauksessa juttelun ja herkkujen ohella. Mukana oli myös mustavalkea pellavakangas. Samaisesta kankaasta olen tehnyt aiemminkin. Pidän sen ohuesta profiilista ja keveydestä. Käytössä se vain on osoittautunut yllättävän haperoksi ja helposti rispaantuu saumoista. Harmi! Tuotoksesta täytyy siis tehdä ilmavan väljä. Tein ns. vanhoilla kaavoilla löysän tunikan.
Kauluksen rypytin ja ompelin samasta vinokaitaleen kantiksi. Hihoista tein myös väljät. Jätinkin hihansuun kääntämättä, sillä viehätyin jo rispaantuneeseen reunaan. Siksakilla huolittelin reunan, jos estäisi jatkuvaa purkaantumista. Enään ei puutu kuin hellepäivä, jolloin tunikan voi ylleen laittaa.

Muutama päivä näiden jälkeen kädet kaipasivat lisää tekemistä. Kaapista kaivelin puuvillakankaan, jossa kyllä häivähdys satiinimaisuutta. Aikani funtsin ja pyörittelin mielikuvia mihin tästä kankaasta olisi. Päätin kokeilla hihatonta mekkoa. Kaavoja ei siihen ollut, mutta käytin jo hyväksi havaittua trikoomekkoani mallina. 
                   
Ei pääse pantteri pilkuistaan, värimaailma on juurikin samaa. Musta-valkea-harmaa, eri sävyissään. 
Aukkoihin ja halkioon tein sisävarat ja tikkaukset. Kuvassa ei nyt erotu, mutta muotoon ompelin eli hiukan sisäänottoa oletetun vyötärön kohdalla ja suoralla linjalla helmaa kohden. Ex tempore -tuotokseksi onnistunut. Jotenkin henkii 60-lukua...

Käyttöön asti eivät tekeleet vielä ole päässeet. Kova usko ja luotton vielä hellepäiviin ja lomaliikehdintään. Kesämekkohelteitä odottaen....

23.6.2014

Kymppitalossa, osa5

Kuluneet vapaapäivät sekoittivat päiväohjelmaa. Meidän ja seurattavien. Ei ollut aikaa kytätä, Mummelikin latasi akkujaan. Univelka parvekekyttäjällä oli ja ansaittu vapaa tuli tarpeeseen. Mutta... Tapahtumia silti taustoissa, vaikka itse paikalle ei päässytkään. Siitä kiittäminen somen avautuvaa, avartavaa maailmaa. Näin kun urkkimassa käy, alkaa itseäkin jo epäilyttää. Mites onkaan, mikä bittijälki jää? Kuinka voi jäljittää naamaa tai nimimerkkiä? Hmm...

Meille on selvinnyt, että emme ole olleet ainoita tarkkailijoita ja hemmojen toimet ovat saaneet naapuruston heräämään ja viemään myöskin asiaa virkavallan tietoon. Tavaroiden liikehdintä on entistä salatumapaa, eikä auto lähde parkista nk.tuttuun aikatauluun. Hemmotkin haluavat sekoittaa pakkaa. Pyöräilijöiden liikehdintä on vähentynyt, karkulaisiakaan ei ole paikalle ilmestynyt, eikä heidän fillareitaan.  Toisaalta en ihmettele, kukas sitä näillä leveysasteilla, muutaman asteen viileydessä tarkenisi enää fillaroida.

Olemme saaneet uusia silmiä ja korvia. Ihan vahingossa esiin tuli samaiseen aiheeseen liittyvä havainto. Aloimme vaihtaaa "tietojamme", epäilyksiämme, havaittuja liikkeitä. Jep, verkostuminen. Toinen asunto on löytynyt ja muutama lenkkeily tienoolla on paljastanut samankaltaista puuhastelua. 
Nythän se kiireen pukkaa. Meidän pitäisi olla kahdessa paikassa. Yksin kyttääminen on niin tylsää, ettei houkuttaisi autossa istuminen. Onpa tässä valjastettu puolisotkin jo. Jostain kumman syystä he eivät ole intopiukassa...

Ainut joka liikehtii usein ja karsealla kiireellä, pienellä toimitusajalla paikalle on se puinainen auto. Kuski on ilmeisesti rallikuskisukua, sen verran mutkat suorina ja talla pohjassa liikkuu.
Sen perässä ei pysynyt, joten se hävisi näkyvistä. Harmi!

Asunnon välinen trafiikki oli lähestulkoon hiljentynyt. Hemmot eivät liikkuneet, ei autotkaan, emmekä me. Joku näppärä oli kuitenkin päättänyt antaa tuta ja olipa käynyt puhkomassa kaikki fillareiden renkaat pyörävarastossa. Olipa sitten keksinyt kääntää satulatkin peruutussuuntaan. Tästähän me jo niin näppärinä ja asiantuntevina etsivinä vedimme päätöksen, että hemmot ovat olleet kostopuuhissa. 

Alkuillasta kymppitalon pihassa pyörähti myös virkavalta. Nätisti he soittelivat ovikelloa ja odottivat tapahtuvaa. Vaan ei auennut ovet heille vieläkään. Luovuttivat ilmeisen helpolla, sillä Pimun menopeliä ei pihassa ollut.
Yön pimeinä tunteina karautti auto sitten takasin paikoilleen. Auto näytti normilta, lastia ei enää ollut.

Meidän oli pakko pitkän viikonlopun jälkeen täydentää muonavarastoja. Kauppaan siis. Mutta eihän herraväki kymppitalosta koskaan tähän aikaan liikkunut, olihan heidänkin nukuttava. Arvaatte varmaan, nyt liikkui. Juuri kun molemmat olimme ostoksilla, Mummeli oli herännyt päivänokosiltaan ja ilmoitti auton karanneen. Me siis tietämättöminä, kenen ohjastamana. Ja samassa hötäkässä paikalle singahti taas se punainen auto. Sieltä mustaa salkkua kantava heppu piipahti takaoven kautta asuntoon. Taas!
Muuta liikehdintää emme saaneet rekisteröityä.

Sen sijaan kävimme tsekkaamassa saamaa, toista osoitetta toisaalla. Ei voi kun ihmetellä aleuun muita asukkaita, eivätkö he ole huomioineet omituisia naapureita? Eikö kukaan ihmettele, että pihalla roudataan useita pyörän runkoja ja/tai vanteita. Eikö kellään mitkään kellot soi, kun postiluukussa ei ole nimeä saati pohjaa? Ikkunaverhot ja valaistuskaan ei ole sisustuslehden mallinteita. Tai no, kuka mistäkin tykkää...

Uuden aamun koittaessa, hyvin nukutun yön jälkeen kun sade niin mukavasti rapisi, tilanne oli meille jo niin tuttu. Pimun menopeli oli taas paikallaan, verhot kiinni, ikkuna rakosillaan. Pyörävarastossa tilanne ennallaan, Mummeli kävi lakaisemassa lattiat. Päivä oli hiljainen, ei mainttavaa havaintoa. Oli aika ruoan laiton. Sinne siis ja perheelle tyytyväinen mieli.

Illan suussa Ystäväni oli matkalla apteekkiin ja hetken mielijohteesta päätti tsekata sen toisen asunnon pihaa. Jippii! Siellähän pihassa oli kyttäämämme auto, takaluukku auki. Tässä olisi nyt kaivattu lastenrattaita tai koiraa talutettavaksi. Olisi niin kutkuttavaa päästä pitkällä silmällä katsomaan pihaan päin. Ohi ajaessa ei onnistu. Tiedonnälkä oli taltoitettu. Nyt tiesimme, minne saalis jemmataan. Oliko tämä sitten tässä?

Mutku...ihan kaikkeen emme ole vielä saaneet vastausta. Uteliasuus edelleen ja tietty viehätys toimintaan. Kaikki palaset eivät vielä ole kohdillaan. Sininen auto on kadonnut, ei löydy omistajan tontilta. Punainen auto pyrähtää salkkumiehen kanssa, mutta minne sen tie johtaa? Se meillä edelleen tiedostamatta. Yksi keltainen autokin saattaisi olla porukkaan kuuluva. Sen kuski ei vaan näytä kuuluvan Luihun kaverityyliin...

Kuten kerroin, kyttäyspaikkoja oli nyt kaksi. Eri puolilla kaupunkia. Olimmekin eri suunnissa silmät valppaina auton peileihin. Oli pakko seurata monesta suunnasta ja kumpikin omalla läänillään. 
Harkitsimme jo radiopuhelimia välillemme, sillä omaan laskuun vatuloiminen ja selostaminen voi tulla meille tällä tahdilla kalliiksi.
Ja kun tuo suu ei ole vellissä palanut, on tullut juteltua "niitä näitä" esim. remppamiesten ja eri viranomaisten kanssa. Alan olla jo salaa ylpeä meidän taidoista, sillä vaivihkaa juttu siirtyy ennen pitkää pihapiirin outoon liikehdintään. Taas voimme todeta, ettemme ole ainoita, joilta on tavara anastettu ja silmät havainneet jotain siihen viittaavaa. Ja havaintoja ovat hekin viranomaisille toimittaneet. 
Hemmojen yksinkertaisuudesta kuitenkin todisteena se, että mikäli pyörien sabotointi oli heidän tekonsa, niin uhkailukin on. Tollot vaan toimittivat sen liian lähelle.

Olin piipahtanut (sattuneesta syystä ;) ) kotona ja palaamassa paikalle, kun ystäväni soitti, että nyt auto lähti paikasta B. Satuin osuvasti risteykseen, josta teimme lentävän vaihdon. Mukavasti kutkuttaa tuommoinen salaa seuraaminen. Tiedättekö, sitä ajaa takaviistossa seurattavaan nähden, spekuloi heidän mahdollisuutta risteyksissä ja samalla täytyy olla näkymätön. Huisia! Välimatka, muu liikenne ja vielä pitäisi nähdä kyydissä olevat. Jee! Tätä lisää! Välillä huomaa kuiskaavansa, selostavansa kuin Jukolan viestiä, kuiskaamalla ja ihan nuijana. Kyllä kärpäsillä katossa olisi hauskaa!

Auto palasi tuttuun ruutuunsa, me tuttuun väijyyn. Pika(?)soitto Mummelille (=1200 sanaa minuutissa) ja kysely, onko havintoja. Oli; Pimu oli kantanut huomiotaherättävän monta roskapussia katokseen. Mitäs, mitäs?
Sitä me siinä pohtimaan, kun jo taas pikkuauto pyyhälsi ohitsemme. Perään! Jumprahuitti, jännää! Toinen oli ensin "se lähin seuraaja", sitten jo taitavasti vaihdoimme lennossa toisen seuraajaksi. Kun seurattava kääntyi pihaan C, jatkoi toinen ohi ja toinen lähimmälle seurantapaikalle. Mahtoi ne urheilevat kundit ihmetellä kahden kaahaavan eukon saapumista parkkiin, tunkemista toisten väliin ja luurit korvilla, näköyhteydessä huitomista. 
Pimu ratissa pihassa, Luihu meni taloon. Muutama minuutti kului, kundi palasi ja gimma starttasi. Ja me puikotamme juonien perässä. Kolme autoa hiljenevillä kaduilla. 
 Palasivat paikkaan A. Ja me taas samaan autoon spekuloimaan. Jokainen päätelkoon, mitä C:ssä tapahtui, kun pankkiautomaatin kautta Luihu kävi.
Eipä keretty suklaita repusta kaivaa kun taas oli mentävä. Toinen etujalassa, toinen toista reittiä. Puheyhteys on oltava heti, sillä seurannasta on huolehdittava. Niin noidun ne hidasteet, oli ne sitten korokkeita tai mutkia. Ihan ajajien kiusa! Niiden vika, auto karkasi tai sitten sen määränpää oli lähipiha. Siinä me sitten seulottiin katuja, toinen vakaan, toinen pystyyn. Ei näkymää. Grrr!
Oli luovutettava. 
Kun ynnäsimme alkuasetelmaa, olimmehan saaneet haluamamme lähestulkoon selville. Tiesimme kuka, minne, mitä, miksi. Homma alkaisi olla paketissa. Ellei...voisko...miten..miten kuuluu punainen ja keltainen auto kuvioon?  Himskatti...


21.6.2014

Pitkä viikonloppu nimeltään juhannus

Rauhallinen, nautinnollinen ja perhekeskeinen viikonloppu on vietetty. Moni suomalainen panosti tähän viikonloppuun, onhan Juhannus yksi Suomen juhlituimmista.
En tiedä, onko se ikä, ammatti, mukavuudenhalu vai saamattomuus, mutta ilman paineita ja suuria spektaakkeleja tämä mennyt viikonloppu on kulunut.
Muistan kyllä niitäkin Juhannuksia, kun autoa ja eväitä on ystävien kanssa pakattu ja odotukset ovat korkealla, fiilis oli jo viikkoa ennen huipussa. Monet kasaribiisit tuovat juuri näitä Juhannusmuistoja voimakkaasti mieleen. Tietyt 'legendat' ovat jääneet elämään; Erkkimerkit, Vexi, "pillijuomat". Niin hauskaa ja huoletonta! 
Nyt on menty vuosia toisella prioriteetillä. Olipa sää mikä hyvänsä, ruoka on oltava herkullista ja grillattavaa. Sen tekeminen on ohjelmanumeronsa itsessään. Vieraiden kanssa on ollut mukava puuhata ja valmistella. Ainoastaan kaatosateessa grillaaminen ei kuulunut kenenkään halutuimpaan hommaan... Minun sateenvarjoni oli halkaisijaltaan suurin ja nippanappa se suojasi. Pääasiahan oli hyvä ruoka. 
Tänä viikonloppuna herkuteltiin baby ribseilla, mansikoilla, kirsikoilla, omatekemillä hampurilaisilla& perunasalaatilla&coleslawlla, mansikkamustikkakääretortulla. Tällä erää ruokajuomana oli Pepsi. Vain kerran skoolattiin aikuisten kuohujuomalla.

Päivittäinen tekeminen oli aika suppeaa. Ilma ei juuri houkutellut kuin piipahtamaan, silloinkaan ei tarvinnut kesävaatteisiin pukeutua. Pikku kävelylenkkejä, kesäkukkien poimintaa, luonnon tarkkailua. No joo, leffoja, sarjoja ja lukemista. 
Juhannusviikonloppumme oli rauhallinen. Edeltävät päivät olivat hyvin mielikuvitus- ja toimintarikkaita ;) . Nautintojen lisäksi oli hyvä hetki vaihtaa verhot ja pestä muutamat ikkunat sekä siistiä vaikka liinavaatekaappia. Kuka mitenkin vapaitaan viettää. Leppoisalla, viihtyvällä mielellä.

Kymppitalossa, osa4.

Niinhän siinä sitten kävi. 
Kun seuraava aamu koitti, oli auto parkkipaikalta lähtenyt. Hitsinpimpulat!  
Ystäväni lähti paikalle tsekkaamaan varastoa, ja kuinkas ollakaan, auto olikin siirretty kivenheiton päähän kadun varteen. Ahaa! Olisko hemmoilla alkanut epäilys nousta, että joku seuraa heidän toimiaan? Ystäväni käveli aina tsekkauspaikalle metsäpolkua pitkin, ettei lähtöpiste paljastuisi. 
Matkan aikana Mummeli soitii tehokkaana, että nyt Luihu ja Pimu sitten lähtivät kävellen. Ja juurikin niin, ne menivät autolleen ja starttasivat taas ilman meitä, seuraajia.
Minähän olin kotona ja ystäväni matkalla pyörävarastoon. Olimme pettyneitä, sillä aikatauluun on tullut muutos, he eivät enää toimineet samoilla kellon lyömillä kuin aiemmin.
Liekö syynä myös aamuvarhain oven takana käyneet poliisit. Olivat kuulema kolkutelleet ovea, mutta kukaan ei ollut tullut avaamaan. -No ei varmaan!

Pyörävarastossa kaikki ennallaan. Eilisiä karkureita ei ollut näkynyt tai ainakaan heidän fillareitaan ei ollut ilmestynyt. Ikkuna oli raollaan. Verhot kiinni. Pah!
Me keskityimme taustatietoihin. Tsekkasimme somesta sinisen ja punaisen auton omistajia, yhdistelimme kaverimaailmoja ja summasimme henkilöitä.  Tsekkasimme molemmat kauppareissuillamme muutamat tontit ja parkkipaikat. Pieni aavistus meille on alkanut muodostua siitä, minne kamat roudataan.
Tunnit kuluivat ja linjat välillämme kävivät kuumina. Spekuloitavaa ja johtopäätöksiä riitti.
Kuin tyhjästä, singahti taas punainen auto hemmojen luo. Käynti oli niin nopea, ettei Mummelikaan kyttäysparvekkeeltaan kerennyt hokaamaan tuliko vai menikö kyytiin joku. Auto kaasutti huomiota herättävän lujaa paikalta pois. Suunta seuraamiseen oli suurpiirteinen, mitenkään ei perässä tahtonut pysyä. Olihan sentään noudatettava liikennesääntöjä ja pidettävä omasta turvallisuudesta huoli. Auto katosi näkyvistä, mutta vahvisti poistumissuunnallaan meidän epäilyksen. Tietyssä kaupunginosassa on siis joku tuunaus-/jemmavarasto. Nyt tarvis koiranulkoiluttajia ja tarkkoja silmiä sille suunnalle, vink vink.

Hatutti oikein kunnolla meneteyt tilanteet. Ainut lohtu on, että roistot ovat itsekin hokanneet olevansa seurannan alla. Tarkoitan lähinnä virkavaltaa. En toivo heidän lainkaan meitä hokanneen. Ja nyt vielä tuli juhlapyhä sekoittamaan meidän läsnäoloa kyttäyspaikalla.

Ei kuulunut autoa takaisin, ei näkynyt hemmoja eikä mimmejä, hiljaista oli. Ikkuna oli rakosillaan ja juomatölkki oli ilmestynyt tietyn pyörän tarakalle. Liekö se sitten merkki, että homma jäissä?
Ilta alkoi taittua yön puolelle. Hiljaista oli. 
Ystäväni oli poistumassa Mummelin luota, kuinkas ollakaan. Auto Luihun ohjastamana ajoi vastaan. Lasti oli tyhjennetty. Kuin roskapussin viejä ikään, ystäväni käveli  katsetta kääntämättä eteenpäin. Sen verran vielä itsesuojeluvaistoa löytyy ;). 
Ei montaa minuuttia auto parkissaan ollut, kun taas liikkeelle lähti. Kuka kuskina, se jäi epäselväksi.

Nyt on muutama vuorokausi kulunut, ettemme ole kyttäyspaikalla olleet. Poliisi sen sijaan on käynyt molempina aamuina oven takana kolkuttelemassa. Jippii! Olisiko mahdollista, että narahtaminen olisi lähellä? Vielä on päästävä tsekkaamaan ja tarkastettava tämän hiljaiselon jälkeen, tapahtuuko liikettä ja kuka liikkuu, alkuperäinen mysteeri, MINNE?, on yhä selvittämättä. 


18.6.2014

Kymppitalossa, osa 3.

Tuli se hetki, kun piti(!) ryhtyä toimimaan. Lomalla oltiin, ei houkuttanut ulkoilu eikä siivoilu eikä edes makoilu. 
Ystäväni oli päättänyt "käräyttää konnat" ja minä olin valmis. Mukaan vammustettiin myös Mummeli. Kartoitimme tietoja, punnitsimme vaihtoehtoja, jossittelimme poliisien toimintaa.

Yksi varhainen aamu Pimun menopeli oli taas lastattu täyteensä osia, runkoja, kasseja. Uskoimme, että heillä on aie liikuttaa autoa ja meillä aie selvittää, mihin kamat viedään. Oli siis ihan väistämätön pakko tarkkailla tilannetta ja ryhtyä kyttäämään.

Ystäväni soitti minun ollessa aamukahvilla, että hän on jo asemissa. Kaipasi kahvia ja aamiaista. Se oli vartti kun olin pakannut termosmukiin kafet ja tuunasin eväsleivät. Olimme valmiit seuraamaan tiettyä ikkunaa, liikehdintää ja kenties autoa. Istuimme autossa niin, ettei meitä suoraan näy. Olimme parkkipaikalla, puun ja kivimöykyn katveessa. Katseet tyystin toiseen suuntaan, peilistä oli tarkkailtava. Näin omakotiasukkina minusta siellä talojen parkkipaikoilla kävi vilkas liikenne. Autoja tuli ja meni, jokaisella näytti olleen "oma parkkiruutunsa".  Seuraamamme auto ei liikkunut. Sen sijaan tuuletusikkuna oli ajoittain enemmän auki ja toisinaan melkein kiinni.
Siinä asiassa olemme valistuneet, viisaammat ovat kertoneet. Eli mikäli ikkuna on tietyssä asennossa auki ja välissä kukkaruukku tai maitopurkki, on asiakkaille tie nk. selvä ja asiakas voi tulla. Nämä asukit eivät kertoman mukaan koskaan avaa summerin soitosta, sen sijaan puhelinsoitosta. Ja mikäli mahdollista, sisään menevät takaovesta.

No, siellä me siis istuttiin autossa ja spekulaatiot käynnissä. Ystävä takapenkillä ja minä peruutuspeiliä seuraten. Sää näytti parastaan; satoi vettä, räntää, vaakatasossa, kuuroittain ja paistoi. Meillä katset parkkipaikalla ja seurantaikkunassa. Ahkerasti myös Mummeli meille ilmoitteli metsän puolen hiljaiselosta. Reippaat pari tuntia kului, eväät tuli syötyä, kunnes... Pihaan karautti, sanottakoon vaikka, sininen auto. Sitä ajoi heppu aurinkolasit silmillä, pipo päälaella. Vauhdilla tuli ja kyytiin loikkasi Luihu. Meni tovi ja sininen auto kuskinsa ohjaamana poistui paikalta. 
Asunnon ikkuna oli raollaan. Liikehdintä ja toiminta oli nopeaa. Ihmeitä emme tapahtumasta rikastuneet, spekulointi ja "tiedon" kerääminen vain sai vauhtia. Poimimme reksiterinumeron ylös ja saimme omistajatiedot. Omistaja oli nainen...haa, miehellä ei siis omitusmahdollisuutta tai luottotietoja, päättelimme kuin lähes ammattilaiset :) . Emme kuitenkaan malttaneet lähteä tsekkaamaan, sillä sininen auto oli ihan uusi tuttavuus, vielä silloin...
Eväät oli aika kaivaa esiin ja nauttia ne , onneksi termosmuki hoiti tehtävänsä ja suolainen maistui. Mitään mainittavaa ei tapahtunut. Meni taas muutama tunti ja lounasaika alkoi olla käsillä. Eihän meillä mitään hätää, mutta perhe alkoi jo kysellä. Ja rehellisyyden nimissä myöhäisiltapäivällä alkoi jo kupla nousta otsaan. Sitä ei oltu suunniteltu, pissahätää. Millä siitä nyt kesken kaiken vessaan tai edes pusikkoon. Sekös olisi huomiota herättänyt. Kysyi luonnetta...

Tilanteen asettaman uhan johdosta kävimme kotona. Tai itse asiassa olimme aikeissa lähteä...pysähdyimme toisen talon pihaan sopiaksemme tapaamisaikaa. Ohi ajoi punainen auto, pipopäisellä ja aurinkolasisella kuskilla varistteuna. Huikkasin ystävän takaisin kyytiin ja ajoimme perässä tapahtumapaikalle. Kurvasimme roskakatoksen taakse, ystävä ponkasi nurkalle kuuntelemaan: hemmot painelivat takapihalle, autosta nousi mainitun kuskin lisäksi Luihu. Omituista, Luihuhan oli poistunut sinisellä autolla tovi sitten... Ja taas matkassa musta kassi. Mummeli oli myös valppaana ja kuuli, kuinka puheissa oli pyörävarasto.
Ystävä oli pusikossa seuraamassa, minä autossa odottamassa. Oli pakko lähteä katsomaan, mitä tapahtui. Kuin hirvi ryteikössä, ystäväni kirmasi autolle päin. Punainen auto kuskinsa ohjaamana lähti. Me taas hankimme omistajatiedot...ihan omituinen linkki erääseen firmaan. Eli auto ei ollut yksityisen omistama.

Pakon (ja hädän) sanelemana lähdimme käymään kotona. Tätä amatöörivorhettä tulee varoa; ei kahvia, ei juotavaa. Kaiken kukkuraksi vitsi donitseista ja kahvista oli niiiin lähellä ;) . Kiitos T!

Kun palasimme kyttäyspaikalle, päätimme vaihta autoa sekä paikkaa. Keksimme siirtyvämme eri pihaan, puiden katveeseen. Suoraa näköyhteyttä pikkuautoon ja ulko-ovelle ei ollut, mutta kun nousi autosta kuusen katveeseen, näkymä oli hyvinkin selkeä. Luotimme Mummelin valppauteen ja siihen, että pian se auto liikkuisi ja me pääsisimme seuraamaan.
Tapahtumat eivät edenneet olettamallamme tavalla. Sininen auto pyrähti paikalle ja tyhjensi takakontistaan lukemattomia laatikoita "peltisiä laulukirjoja". Lastin tyhjennettään se taas poistui paikalta. Mehän olimme käyneet varmistamassa tulomatkallamme tämän auton sijainnin, osoitteen mukaan. Aivan toisaalla se olikin. Turhan pitkä välimatka...

Pyörävaraston ovi oli kiinni, talon seinustalla pyörät lukitsematta, ikkuna raollaan. Kunnes Mummeli soitti ja kertoi  "uuden" hemmon olevan alaovella. Hemmo tuli tupakalle. Tupakkahetkeä kesti. Oli liikuttava, tsekattava hemmo ja saatava kasvot muistiin. Kankkuni vaikeroi ja vaati liikettä, niinpä ryhdyimme suunnittelemaan kuvioita.
Samantien Mummeli soitti, toinen naisista, Haahka, oli hypännyt fillarinsa selkään ja singahtanut metsäpolulle. Mitä ihmettä, kello oli jo iltaseitsemän ja vain yksi lähti? Ja tupakoiva hemmo oli saanut juttukaverin, mutta se oli Mummelin katvealueella. Oli siis lähdettävä liikkeellä...

Kuins ollakaan, tarve toilettiin oli taas ja minun oli tarkoitus kiertää talo, tsekata varasto ja mennä Mummelille toilettiin. Ystäväni jäi naapuritalon parkkiin odottamaan. 
Lähdin kuusen katveesta, toisen talon nurkalta lähestymään hemmoja "Siili" ja "Kalju". Koska olin ollut jo päivän kehissä, päätin "naamioitua" ja pöyhäsin tukkani 'villisti' sekaisin, ikään kuin tuulen tuivertama. (Voi jösses, mikä hetken naamiointikikka!) 
Kuljin hiekkapolkua nurkalle, säädin puhelimesta kameraa, valmiina laukaisemaan. Puhelin soi; ystäväni kehoitti kurkkaamaan pyörävarastoon, koska se ovi oli nyt auki ja hemmot pihalla. No, en nähnyt sinne asti, sillä olin juuri kurvannut talon taakse ja kuiskin luuriin, että kuvausmahdollisuudet meni, pah! 
Kolmannella nurkalla ryhdyin taivastelemaan, etteikö summerit olleetkaan siellä ja jatkoin matkaa. Samalla rekisteröin vastapäisessä talossa parvekkeella kaksi aikuista, puhuin kuitenkin jonnin joutavia ja olin aikeissa kurvata odotetulle summeriovelle. Kunnes... 
Minua kohti ajoi poliisiauto. En tohtinut kääntyä ovelle, sillä Siili ja Kalju singahtivat eteeni ja ryhtyivät keräämään tavaroitaan. Ystäväni kanssa puhelinja oli vielä auki. Poliisi lähestyi lastattua autoa, me keskustelimme omista liikkesitämme ja olimme huolestuneita hemmoista. He nimittäin hyppäsivät fillarien selkään ja ajoivat pois! Minä käännyin kannoillani ja ajattelin meneväni poliisin luo ilmoittamaan karkulaiset, kunnes tajusin ikkunan olevan avoinna ja suoran näkymäpaikan tilanteeseen. Nopea käännös takaisin ja eteenpäin. Ystävän kanssa sovimme tapaavamme muutaman sadan metrin päässä.
Piru vieköön! Meidän aikeet eivät toteutuneet, eivät edenneet suunnitelman mukaan. Mitä nyt?! Emme voineet lähestyä poliiseja, yhdet hemmot karkasivat, asunnossa oli ainakin kolme sisällä. Emmekä me olleet näkemässä.
Ystäväni muisti tutkivan poliisin ohjeen, että kaikki tieto on tarpeen. Soitimme hätäkeskukseen ja kerroimme kahdesta karkulaisesta. Toinen partio lähti kuulema hoodeille.
Meitä harmitti; menetimme seurantamahdollisuuden kaikkeen.

Mummeli oli tapahtumapaikalla; poliisit tsekkasivat täyteen tuupatun auton, eivät käyneet ovella. Naapuritalosta oli tiedotettu, että heillä oli elävää kuvaa. Olisiko niin hyvin, että joku muukin olisi rekisteröinyt oudot puuhat hemmojen taholta? Hyvä!
Ystävän tytär sattui olemaan lenkillä ja kertoi havoinnoitaan; Haahka oli ajanut vastaan, Siili ja Kalju olivat myös ohittaneet hänet. Oli siis meidänkin pakko ajella niille seuduille ja tsekattava, mitä tapahtumassa. - Ei havaintoja enää meille.

Palattuamme kyttäyspaikalle oli aika tsekata varasto. Ikkuna oli auki, pyörät varastossa paikoillaan, muutoin äärimmäisen hiljaista. Puhelin soi ja Mummeli kaipaili toilettivierasta. Tilanne ja 'hätä' ohi.
Pikkuauto paikoillaan, ilta-aurinko vilahti puiden välistä. Meillä toiveet ja seikkailut kuin valuneet hiekkaan. Pian olimme olleet kytiksessä liki 12 h, eikä täyteen ahdettu auto ollut aikeissakaan liikkua.

Onneksi donitsit ja kahvi olivat saavuttaneet meidät 🍩☕️.  Jäljellä oli vain armoton pohdinta; mihin fillaroitsijat katosivat, tulevatko takaisin, liikkuuko auto, tuleeko poliisit uudelleen?

Yllättäen katua pitkin tuli pipopäinen polkupyöräilijä, tarakallaan kaksi laatikkoa. Oli pakko seurata...
Määrätietoisesti kaveri ajoi määränpäähänsä, omakotialueella. Viskasi pyörän kuusen katveeseen ja poistui oikealle. Paikka sijaitsi päättyvän kadun päässä, emme tohtineet mennä sinne asti. Onneksi meillä oli lenkkeilevä nuori seurassamme, laitoimme hänet "lenkille" ja tsekkaamaan paikan. Aronia-aidan takaa oli paljastunut kaksi miestä; toinen nautti juomaa, toinen "korjasi" pyörää. Jääköön tämä vain meidän mielen rekisteriin, emme saaneet heistä suurta draaman kaarta tarinaan. Kullostellaan.

Koska paikalla oli vieraillut viranomaiset, oletimme hemmojen ja mimmien tajunneen, että joku/jotkut ovat antaneet aihetta. Pari tuntia seurasimme ja toivoimme lisää säpinää, turhaan. Auto ei liikahtanut, fillaroitsijat pysyivät poissa, ikkuna oli vain raollaan. Oli ilmeisesti meidänkin aika mennä kotiin. Enää ei hyödyttänyt katveista kurkkia, sillä hiljaista oli.
Pian kotiin saavuttaessa Mummeli kertoi havainnostaan, Haahka oli palannut pyörällään.
Meitä vain edelleen kiinnosti, minne täyteen lastattu auto siirtyisi. Onhan se monena iltana se on liikkunut.  Kello kääntyi seuraavan vuorokauden puolelle, liikettä ei ollut. Oli pakko väistyä unille. Ja kankkuakin jomotti. Tilanne edellen auki.




Kymppitalossa, osa 2.

On se jännä juttu, kun jotain ryhtyy seuraamaan niin silmät ikään kuin avautuu ja asiat kytkeytyy viehkosti toisiinsa. Naamat saavat "nimet" ja meillä hoksottimet raksuttavat. Eteen tulee kysymyksiä: mistä, minne, miten, miksi, milloin?

Oli vain pakko ryhtyä urkkimaan. Onneksi ystäväni omaa rautaiset hermot ja titaanisen uskalluksen. Mummeli säesti hyvin luontaisella uteliasuudellaan ja minä annoin kyytiä sadoilla kysymyksillä ja jahkailuilla. 
Kymppitalon pyörävarastoon oli ilmestynyt huomiotaherättävän monta fillaria, ilman lukitusta. Talon asukkailla oli normisti tapana pitää omansa lukossa ja keskustelua herättikin, kenelle nämä lukitsemattomat kuuluvat? Tähän kun lisää vielä useasti auki olevan pyörävaraston oven ja useamman vanhempi-lapsi -vierailijan. Nämä vierailijat lähtivät usein tyytyväisinä pyörän uusina omistajina pois, raha ja tavara vaihtoi julkisesti omistajaa.
Silmillä seurattuna meillekin aukeni eteen näky, jolloin pari hemmoa propasi fillareita talon pihassa. "Luihu" ja "Hiippari" kasasivat pyöriä, siirsivät varastoon. Oli runkoja, vanteita ja koko ajan lukitsemattomia fillareita. Epäilykset ystävällä ja Mummelilla vaan kasvoivat. Mieleen tuli käydä tsekkaamassa aika ajoin, mahtoiko se puolisolta varastettu, hyvinkin erikoinen kilpapyörä, löytyä sieltä varastosta? Oli suorastaan pakko seurata päivittäin töiden jälkeen varaston tilannetta!

Kuten kerroin, seuratessa ja vatuloidessa asiaa, silmämme ja tietomma avautivat entisestään. Pyörien ympärillä pyöri Luihun ja Hiipparin lisäksi uskollisesti pari muutakin hemmoa ja vakituiseen "Pimu" ja "Haahka". Älkää antako nimien häiritä, kenties saattavat antaa teille mielikuvaa olemuksesta, ups!
Pimulla tuntui vielä olevan elämänsä jotenkin hallinnassa, Haahkalla ei niinkään. Juttusilla ei kukaan meistä ole heidän kanssaan varsinaisesti ollut, mutta ulkoinen käytös ja olemus paljastivat jonkun vettä, alkoholiakin vahvemman aineen käytön. Siksi ei juttusille ollut motivaatiotakaan.

Minä,en tässä vaiheessa osallistunut kuin utelemaan ja spekuloimaan. Ystäväni sen sijaan seurasi ahkerasti pyörävaraston sisältöä. Varastossa oli erittäin erikoisia, hyväkuntoisia ja trendikkäitä pyöriä. Eivätkä edelleenkään lukossa. Luihulla, Haahkalla ja Hiipparilla oli myös allaan tietyt fillarit, kun metsäpolulle iltasella polkasivat. He rohkenivat (?) jättää myös kulkupelinsä talon seinustalle, lukitsematta.
Yhdelle erikoiselle, Uudesta-Seelannista peräisin olevalle pyörälle löytyi omistajakin "vahingossa" somen kautta. Ja kun asianomainen tuli hakemaan omaansa, kuukausi sitten kadonnutta fillariaan varastosta pois, oli se jo hävinnyt. Joku oli saanut itselleen laadukkaan menopelin, mutta sen kyllä oikea omistaja vastaan tullessa erottaa...

Mielestämme röyhkeys ja rikollisuus alkoi olla liian näkyvää. Poliisi ei "kerennyt" paikalle, kehottivat vain ottamaan yhteyttä rikososastolle. Ystäväni yhteyden sinne ottikin ja... Luihu olikin heille tuttu entuudestaan. Kohteliaasti kiittivät tiedoista ja asia meni tutkintajonoon, kait? Kymppitalon pihalla liikehdintä kasvoi ja Pimun pikkuauto täyttyi tavarasta, joka sitten yön kuluessa olikin käyty viemässä pois. Minne? Milloin?
Palaan taas tunteeseen, tiedättekö, kun tulee tarve...



Kymppitalossa, osa 1.

Tiedättekö fiiliksen, kun tekee mieli ratkaista asiat itse? Tai kun jonkun käytös antaa aihetta puuttua? Tai kohtaa nk.yhteiskunnan mätäpaiseen, joka vaatii puhkaisua? Tai joskus kaipaa vaan piristystä päivään ja jännitystä elämään? - Mä tiedän ja tunnen. Ja onneksi yksi ystävä monien joukosta on yhtä pöljä ;) .

Kun nyt on tapana kuulla kuulumisia, vaihtaa ajatuksia lenkillä tai puhelimessa, niin mekin teimme ystäväni kanssa. Pontta jutulle antoi ikävä sattuma, kun pyörävaras kävi anastamassa saalista. Ja varasti NIIIIIN väärän ihmisen pyörän. Tai itseasiassa puolison pyörän. Siinä sitten silmät avautui ja uskallus lisääntyi.

Alkuun asia eteni aivan oikeaoppisesti; varastetusta tavarasta tehdään rikosilmoitus, hoidetaan hommaa vakuutusyhtiön kanssa ja taivastellaan asiaa lähinaapureiden kanssa. Juttua riittää kauimmaisenkin talon naapurin kanssa. Tavatessa kysellään kuulumisia ja todetaan, ettei pirskatin pyörävoroja ole saatu kiinni. Poliisikin unohtaa toimittaa tarvittavaa todistetta vakuutusyhtiölle ja asia pitkittyy. Monen mielestä nippelinappeliasioita. Mutku se on vaan väärin viedä toiselta, luvatta.

Kuins ollakaan, tapahtuu toinen ja neljäskin varkaus, tapahtuu kioskin ryöstö ja tapahtuu outoja lähitalon pihalla. Ja meillä ystävän kanssa juttua riittää. Ihanaa irtiottoa omista arjen asioista, ajatuksista. Ja kun silmät avaa nk.lenkkipoluilla, herää mielenkiinto eräiden kundien puuhasteluun. Naapurin kanssa jutustelu tuottaa lisäinfoa, uteliaisuus kasvaa ja on siis vain kertakaikkiaan ryhdyttävä seuraamaan tarinaa ja hemmoja enemmän.

Siinä me sitten olimme, juonessa ja uppoutumassa tarinaan. Ystäväni seuraili alkuun vaivihkaa naapuritalon puuhia, mukaan tuli kymppitalon Mummeli, jolta löytyi aikaa, tarmoa ja mielenkiintoa seurata näitä kymppitalon hemmoja. En vain pystynyt olemaan kuulija, oli pakko päästä mukaan ja "näyttämään" taitonsa, näppäryytensä. Ja kun viisaat (miestemme mielestä vähemmän sellaiset) päämme ja ajatuksemme löimme yhteen, oli seikkailu valmis. Se on vielä kesken, mutta niin koukuttavaa.


Eilen havahduin tosiasiaan. Ystäväni kysyi, enkö enää kirjoita, kun maaliskuun jälkeen ei ole tekstiä?
Todellakin.
En ole ollut aktiivinen. Harmittaa. Ja siksi ehken alunperinkin pelkäsin tähän ryhtymistä. Olen niin tuuriuppoaja; kukin asia vuorollaan vie mennessään ja ajan. Ei tosin niin, ettäkö kaikki muu jää...

Kevät oli ajatusten aikaa. Kovasti pohditutti, mitä sitä elämällään tekisi.
Kuten olen kertonut, työssäni viihdyn kaikin puolin. Mutta jotain kaipaa... Yritystäkin oli vaan eipä se tuottanut toivottua tulosta. Onneksi olen oppinut ns. pettymään ja kulkemaan ei-niin-ruusuista-polkua. Uusia haateita odottaen, toivoen, etsien, janoten.

Joskin ajatustyötä on tullut tehtyä, on ollut pakko tehdä myös perheen eteen töitä. Kovilla vaatimuksista, aikaansaamisista, tavoitteista, huolehtimisista. Mutta niinhän me kaikki vuorollamme. On tilanteita ja tunteita jolloin punnitsee elämänsä valintoja, mitä niiden eteen tekisi vai teksiskö mitään. Aikuisen nuoren asiat rasittavat ehken eniten ja se voimattomuus, minkä siinä kohtaa. Välillä on pakko kilahtaa, jostain täytyy toisinaan kaivaa sympatiaa, joskus on vaan purtava tilanne ja paettava paikalta. Ja aina jaksan ihmetellä, mistä tuolla miehelläni riittää malttia, ymmärrystä ja kärsivällisyyttä minua kohtaan. Vai mahtaako rakkaus olla se syy? Hope so!

Onnekseni kevät toi lämmön ja valon. Oli ihana olla ulkona, puuhastella ja liikkua kun tarkeni ja aurinko ihan helli. Ahkerasti kävin jäähallissa vilvoittelemassa. Kivaa sekin, onhan se tärkeä (kaikkein tärkein), se joka sinne liikuttaa. <3

Mikä siinä onkaan, kun keväällä tulee niitä toimintapuuskia? Sain aikaan paljon sellaista, mitkä ovat kuuluneet "pitäis" ja "sitku" -kategoriaan. Hyvä niin, sillä nopeasti tulee taas tasapainottamaan se toimettomuuden aikakin. Näin lomalla ollessa toimettomuuteen hyydyttää tuo vallitseva säätila. En puhu hellivästä lämmöstä vaan jäädyttävästä ilmasta. Nyt on aikaa olla sisällä.

Mieleen pulpahtaa monta tarinaa, jotka haluan jakaa. Tarttisin sellaisen ohjelman, joka sanelun muuttaisi tekstiksi. Muutama teistä on saanut jo 'kuulla'. Viime päivien urakka houkuttaa jatkamaan. Kuulumisiin!






30.3.2014

Hiomattomia ja hiottuja timantteja

Vaikka kuinka kelloja käännetään tai valoisaa aikaa tulee lisää, silti aika on kortilla. Aurinkoinen, lämmin ilma liikuttaa ja sisätiloissa en malttaisi olla. Syy-seuraus-suhtessa siis koneen äärellä olo pienenee. Selityksen makua, mutta en vain ole kerennyt kirjaamaan ajatuksia. Itse harmittaa, sillä niin paljon viimeiseen kymmeneen päivään mahtuu. Mutta tipotellen…

Viikko sitten saimme ilon ja kunnian juhlistaa nuoren miehen konfirmaatiojuhlaa. Niin kuin olettaa saattaa, juhlaa vietettiin loistokkaasti ja makoisasti iloisessa ja väkirikkaassa juhlajoukossa. Juhlan sankari edusti upeasti!
Juhlista palattuani tajusin, kuinka pian näistä pienistä taaperoista kasvaakaan aikuisuutta kohti meneviä nuoria teinejä ja pian nuoria aikuisia. Kuinka paljon sitä äitinä toivookaan onnistuvansa kasvatustehtävässään ja luodessaan turvallista pohjaa lapsensa tulevaisuuteen?!
Itselläni kun on vain se yksi ja ainoa lapsi, tuntuu huoli ja vastuu toisinaan pelottavan suurelta.

Tulevaisuutta kun tähyää, mieleen tulee se läheisten tukiverkko, joka on kultaakin kalliimpaa.
APUA, minun mussukallani ja tulevaisuudessa, ketä siihen kuuluu??? En voi luottaa uusperheen mukana tulleeseen nk. velipuoleen. En vain voi, vaikka kuinka toivoisin…ihmettä toki voi odottaa.

Sen sijaan toivoisin pojalleni läheisiä ihmisiä juuri näistä tämän hetken läheisistä. On rakkaiden kavereiden lapsia, hekin perheensä ainoita (tällä hetkellä ainakin:) ) ja on "suurperheitä" useine lapsineen sekä tietty minun rakkaat ystävät.
Toivoisin, että näistä teineistä tai junioreista olisi itsestään selvää olla osa meidän arkea ja juhlaa. Olisi mahtavaa olla luottamuksen arvoinen jo nyt ja kyetä turvaamaan edes hippusellisen tulevaa heidänkin ajatusten myötä. Jo nyt nämä "nuoret lapset" ovat meidän juniorin suuri idoleja, ihan pelkällä olemuksellaan ja käytöksellään. Toisten kanssa leikki on paras yhteys, toisten kanssa taas pelit, toisinaan riittää vaan yhteinen tekeminen vaikkain suuremmalla ja aikuisten joukolla. Tärkeintä on vain se huomiointi ja toiselle omistettu aika. Eipä se ole ydinfysiikkaa meidän aikuistenkaan kesken… Ajatusta ja aikaa!!!

Se vaatii vain aktiivisuutta. Peiliin on katsottava. On oltava enemmän läsnä ja kuulolla. Näiden hiomattomien timanttien aika vaan on myös kortilla. On vain pakko luottaa meidän aikuisten luomaan verkkoon, antaa tilaa ja tunkea yhteyteen useammin.

Viimeisen parin viikon ajan olen itse saanut nauttia läheisten, omien ystävieni, niiden hiottujen timanttien seurasta ja luottamuksesta. Taas totean, etten pärjäisi ilman teitä! Viime viikosta isolla sydämellä teitä halaan S, T, A, S, U, K, S, H!
Toivottavasti minun ei tarvitsekaan!

21.3.2014

Valoisammat päivät, tekevämpi mieli

Aurinko, mikä ihana tekosyy. Eikä itseasiassa edes tekosyy vaan piristävä seikka. Kyllä olen sitä odottanutkin. Töiden jälkeen jaksaa paljon enemmän ja saa aikaiseksi paljon enemmän. Minusta se kaikki johtuu auringon valosta, lämpöä ei hirmusti ole ollut jaossa.

Päivinä muutamina olen istunut  jo terassilla  cafe macchiato seuranani. Muutaman joutilaan kerran olen tarttunut "hömppäkirjaan". Sekin harrastus on jäänyt taka-alalle, vaivihkaa. Vai olisiko syy ollut "aikuisnäössä"? Lukeminen (=silmien siristäminen) helpottui huomattavasti, kun sain lukulasit. Ei tarvitse keskittyä niin äärettömän tarkkaan siihen tihruamiseen ja katseen kohdentamiseen. Niin, olenhan ollut tietoinen asiasta, en vain ole ollut aikaansaava. Nyt sitten etsitään avaimien lisäksi rillejä. Hukassa ovat, usein.

Vuodenaikojen vaihtuessa herään myös käsityön tiimoilta.  Talvella oli into ryhtyä neulomaan. Aloitinkin useamman työn,, mm. neuletakin, huivin, liivin… Jokainen on viimeistelyä vaille valmis, ne eivät jaksa enää innostaa. Ja talvikin osoittautui leudoksi, ei oikein ollut tarvettakaan villaisille.

Viime viikolla oli ompelemisen aika. Kevät tekee tuloaan ja vaatekaapissa tuntuu roikkuvan vaan niitä "vanhoja virttyneitä, ankeen harmaita" vaatteita. Mitään ei ole päällepantavaa. Jotain uutta olisi saatava…

Kävin ystäväni kanssa aiemmin kangaskaupoissa kiertelemässä. Mitään tiettyä ei ollut mielessä. Itseni tuntien oli turha hakeutua kirkkaankeltaisten tai violettien kankaiden äärelle eli tutuilla tummilla ja pliisuilla väreillä mentiin.  Muutamat mallit ja kaavat olen toimiviksi ja hyviksi havainnut, niistä sitten pienillä muutoksilla ja muokkaamisilla oli taas tarkoitus jotain tehdä.  


Viereisessä kuvassa onkin viime viikon tuotoksia. Takimmaisena olevasta harmaasta tein nk. koevedoksen. Kaavat olivat mekon, tunikaversion tein. Toimii, mutten tiedä kuinka hyvin ensimmäisen pesun jälkeen. Kangas on harvaan kudottua pellavaa ja saattaa kutistua. Päällimmäisellä beigellä samat. Tämä kangas jäi aiemmin mieleeni kaupoilta ja halusin tehdä siitä jotain.
Välistä pilkottaa 'tavallisuudesta poikkeava' tekele. Äitini oli ystävänsä kanssa päättänyt piristää garderobiani kukkakuosilla.  Kangas materiaalina, kevyenä ja ilmavana, ei ole hassumpi. Mutta…ne värit. Ei varmaan ole maailmassa väriä, mitä siinä kankaassa ei olisi. Teinpä kuin teinkin paidan, kesäpaidan. Valkoisten housujen kanssa voisin kuvitella sitä pitäväni. Ainakin kerran ;) . Kiitos ajatuksesta ja inspiraatiosta äiti ja rouva T!
Katsotaan, jäävätkö tuotokset pitoon vai kertakäyttöisiksi. Kiva oli tehdä ja kipinä säilyy.

Viikonlopusta on tulossa mukava. Ystäviä, jääkiekkoa, juhlia. Työviikon, etenkin tämän TYÖpäivän, jälkeen aion niistä nauttia.

8.3.2014

Arjen ärsyt naistenpäivän kunniaksi


Myönnän, en odottanut naistenpäivänä mitään erityiskohtelua, enpä juuri edes -huomioita.
Meidän lauantai oli normi, sillä pojan harrastukseen singahdettiin jo aamuseitsemän jälkeen. Ja armas mieheni oli tehnyt aamiaisen, niin kuin lähestulkoon joka lauantai ja sunnuntai.

Mutta… miten onkaan kuluvalla viikolla siepannut? Miten onkaan pompannut esiin ainakin sata ärrrrsyttävää seikkaa. Ja kaikki johtavat samaan tekijään… aiemmin mainitsemaan armaaseen. Nyt vaan on ärsytyskynnys niin matalalla, että pakko päästellä. Kaikki nämä koettu 24 tunnin sisällä!

Eilen kotiin tullessa tulin kauppakasseineni ovesta sisään. Tai olisin tullut, nimittäin avaimet olivat jossain laukkuni uumenissa ja soitin kyynärpäällä ovikelloa. Tiedätte varmaan tunteen, kun ostokset painaa, oma laukku valuu olkapäältä, vessahätääkin olet tovin pidätellyt? Armas avaa oven just sen verran  että lukko loksahtaa, rakoa jää maksimissaan kolmen sentin verran ja palaa hommiinsa (= imurointi). Siinä sitten tunget jalkaa avatakseksi ja taituroit ostoskassien kanssa. Ja nyt se kaikkein pahin; jos eteisessä on vaatekaapit ja kenkähyllyt vasemmalla puolella, niin miksi ne ukon kengät on satavarmasti oikealla puolella? Kaikki kengät; lenkkarit, Reinot, Crocsit, arki- ja hallikengät.  Kuin ne ei voi olla samalla laidalla kuin muidenkin kengät? Vaihtoehto on loikkia yli, astua päälle tai taituroida välistä runnomatta. Grrr!
Sitten kun olen helpotuksesta toiletissa huokaissut, niin eikös silmiini osu ne wc-paperirullan hylsyt. Ei ole jaksettu roskiin asti viedä, siinä odottavat siirtäjää altaan vierellä. En jaksa käsittää tätäkään…

Tulee pian hetki, jolloin on tehtävä ruoka ja harkkapäivänä tapana tehdä jotain nopeaa pastaa. Ostan usein normipussin (500g?) pastaa, josta kerralla syö kyllä enemmän kuin neljä henkeä. Eilen perjantaina oli vain tarkoitus tehdä pojille pasta. Armaani pääsi hoitamaan pastan, kuten nykyään usein arkena ollessaan 'kotimies'. Eikös vaan, koko pussin kosautti kattilaan. On siinä kahdella pojalla lapioimista kera salamikastikkeen! On kuulemma pasta niin edullista, ettei siinä nyt talous kaadu. Diudiu!

Illalla saunotessa armaalla on tapana nauttia se saunaolut lauteilla. On hän laittanut myös saunatuoksun ja laudeliinat kera niskatyynyjen. Ja arvatkaa, missä se ainut tölkki töröttää kun aamulla menen harkkakassia pakkaamaan? Niin, siinä pesuhuoneen hyllyn kupeessa. Ei ole ei mennyt keräyskassiin…huoh!
Tähän on helppo jatkaa ihmettelyä niistä hänen pelivaatteistaan. Ne roikkuu kuivamassa jo toista viikkoa -vai oliko se kuukautta? Ei ole kerennyt pakata pelikassiin vaikkei ole kerennyt pelaamaankaan. Nehän on tosi kivat ja viehättävät ja raikkaat! Puuuh!

Olen jo niin tottunut valmiiseen aamupalakattaukseen että nolottaa. Viikonlopun ylellisyyttä kieltämättä, kun jougurtti marjoineen ja leipä odottaa höyryävän kahvin kanssa. Ja kahvia riittää. Meitä juo aamukahvia kaksi aikuista, seniori-juniori vain harvoin on hereillä normiaikaan. Ja sitä kahvia on tiputettu kahdeksan kuppia. Joka päivä. Juojia max.3. Sippasee! Onhan se kyllä haastavaa vähentää loogisesti…

En ole vuosiin allekirjoittanut lausetta, että naisia saa aina odottaa. Meillä kyllä se on ukkokulta, joka viimeisenä autoon istuu. Olen jo kerennyt kääntää auton lähtövalmiuteen. Siksi myös usein olen ratissa. Minun ajotavassani ja auton hallinnasshan ei ole valittamista. Se on edelleen kuin oppikirjasta tai kelpaisi malliesimerkiksi mihin ja milloin vain! Tästä naistenpäivänä voimme olla varmasti samaa mieltä muidenkin kohdalla. Entäs kun ajellaan jäähallilta iltapäivän korvilla takaisin…
Autossamme on joku säästö-eko-keke-vihreä-ideologia eli kun pysähdyksissä 'vapaalla' esim. liikennevaloissa, sammuu moottori. Ja kun laitat kytkimen pohjaan laittaaksesi vaihteen päälle, auto taas starttaa. Toiminnon saa pois napista. Juu ei, mies ei kytke sitä pois vasta kuin siinä ekoissa liikennevaloissa, kun auto on eko-tilassa. Siinäkin niin, että heti välittömästi starttaa, painaa napin ja sitten auto rupsuttaa tyhjäkäynnillä. Kun se kerran jo sammui, niin eikö voisi startata sitten lähtiessä???
Kun olimme matkanneet kymmenisen kilometriä, oli pakko kysyä jotta muistaako hän, missä olis se pissapoika? Tuulilasi oli jo ihan harmaana roiskeista, edellä ajavan kyllä jonkinmoisena hahmona erotti, auton väri oli arvoitus. Mikä on, ettei raaski ruikkia vettä? Vai liekö tässä ero, kun minusta nestettä saa lisätä lähes päivittäin?

Oli meillä viime viikonlopulla puhetta, että valot pihapuista voisi ottaa pois. Lähdin suosiolla rempomaan piuhoja irti ja samalla huputtamaan havuja kevätauringolta. Arjen ärsytykset oli purettu.
Ja todellisuuden nimissä on mainittava, että paljon se armaanikin tekee. Huomasittehan?

Myönnän vielä, olen ihan tyytyväinen nainen ja suht temperamenttinen ja onnellinen avovaimo <3.



2.3.2014

Suunnittelemattomaton viikko

 Lomaviikko meni. Ei tullut talviurheiltua eikä juurikaan ollut mitään suunnitelmissa. Mieluiten olisin maannut palmun alla, lämpimässä ja polttavassa auringossa. Vaan ei, näillä mennään nyt. Ehkä ensi vuonna toisin?


Lomaviikolla pääsi nauttimaan orastavasta keväästä, ihanaa. Aurinko lämmitti jo.
Oman hyvän olon lisäksi oli mukava tehdä suunnittelemattomalla viikolla perheen kanssa yhdessä, mitä milloinkin. Kävimme keilaamassa, leffassa, syömässä ulkona pariin otteseen. Kun päivät olivat vapaa, oli mukava hengailla vaikka satamassa ihmettelemässä yhtä uponnutta paattia.
Ja kun pojan ehdoilla mentiin, viikkoon kuului myös jäähallit. Omien vuorojen lisäksi kävimme seuraamassa 'aikuisten' treenejä sekä isojen poikien peliä.

Ei sikäli, etten olisi pojan riennoissa viihtynyt, mutta mukava oli puuhata omiakin.
Rakastan aurinkoa ja sen tuomaa valoa, mutta… ne pölyt! Olihan se pakko putsata kotia kevätkuntoon. Onneksi ukkokulta on ahkera imurin käyttäjä!

Päivän puuhailujen jälkeen oli mukava nauttia kauniista, saaduista kukista ja maukkaista iltapaloista. Toisinaan heittäydyin Downton Abbeyn tarinaan. Tekemättömällä kotihetkellä jäin vaihteeksi koukkuun palapeleihin. Mikälie kilpailuvietti jylläsi, mutta pakko oli saada tuhat palaa kasaan näppärästi. Pariin otteeseen ;) . Kasaamisen jälkeen pakkaan ne takaisin laatikkoon ja vinttiin odottamaan uutta elämää.

Lomaviikko meni, leppoisaa oli. Aikansa kutakin, kuten on tapana todeta.
Onneksi on työ, johon on mukava palata. Hyvillä mielin jatkan arkea. Toivon lisää aurinkoa ja lämpöä!

26.2.2014

Oli aika juhlan!

Juhlien järjestäminen on mukavaa ja innostavaa puuhaa. Se kaikki etukäteisajattelu ja vatulointi tarjoilujen, teeman, kattauksen suhteen antaa innostavan, jopa jännittävän säväyksen arkeen. Tosin olen kyllä sen sortin järkkääjä,  ajatuksia risteilee sinne tänne, mutta vasta pari päivää ennen h-hetkeä kaikki on selkeää. Minulle. Mutta silti jokin olennainen voi muuttua… esim. en saakaan haluamani kukka-asetelmaa tai tiettyä raaka-ainetta ei löydy, silloin on inspiroitava ja luotettava muutoksen voimaan. 

  Päätin reilu kuukausi sitten kutsua joukon ihaNaisia istumaan iltaan kotiimme. Joukossa oli lapsuuden ystäviä, työystäviä, 'sukua' sekä aikuisiän ystäviä. Meitä oli viisitoista, valloittavaa, nauravaa, kaunista naista. Osa oli tavannut toisiaan aiemmin, enemmän tai vähemmän, osalle aiemmin kuultu nimi sai kasvot.

 Tarjoilussa noudatin aika perussettiä, sillä minusta valinnanvaihtoehtoja tulee olla ja tarjottavista tulisi löytyä jokaiselle jotain. Kaikkia on vaikea täydellisesti miellyttää, mutta vaihtoehdoilla pääsee pelaamaan. Tarjolla oli kahta salaattia, joiden päälle sai omaa makumaailmaa rakentaa. Lisukkeina perinteisesti kanaa, kalaa, antipastoja, uunitomaattia, juustoja, hedelmiä sekä nachos kera lisukkeiden. Näissä kuvissa otantaa…



 Ilta kului nopeasti, omalla painollaan. Yhteistä keskustelua kuului isommissa ja pienemmissä porukoissa. Itseäni vain se jäi harmittamaan, että siinä vasemmalla kädellä emännöidessa en juurikaan kyennyt osallistumaan keskusteluihin. Väkisinkin sitä seurasi, että vierailla oli juotavaa lasissaan ja tarpeettomat astiat poiskerätty. Hetken istahdin seuraan ja yritin sukkuloida keskusteluista toiseen. Silti monelta jäi kysymättä, mitä juuri heidän arken kuuluu. Toivottavasti pian tavataan!!!

Aina ei tarvitse olla "oikeata" syytä juhlaan. Viihdyn järjestävänä, mutta myös juhlivana. Silti juuri ne IHMISET tekevät sen juhlan!
Mitähän seuraavaksi… Lupaan olla edelleen tekemättä kupillisia kakkuja…

PS: Kiitos Taina ruokakuvista!

13.2.2014

Ystävänpäivän ajatuksin

Ystävältä
Olen niin onnekas!
Tänään olen puhunut puhelimessa kahden rakkaan ja luotettavan ystäväni kanssa. Eipä meillä ollut suuria salaisuuksia jaettavaksi toisillemme, ihan arjen kuulumisia ja toistemme kuuntelemista. Normaalia äitien jorinoita ja toiveita 'paremmasta' huomisesta, mutta ennen kaikkea välittämistä, luottamista, kannustamista.

Koen olevani onnekas, sillä minulla on lähelläni monta korvaamatonta ystävää.
Toiset heistä ovat kulkeneet elämässäni jo lapsuudesta ja alaluokista lähtien. Polkumme ovat olleet aina rinnakkain, vaikka opinnot ovat vieneet meitä jokaista milloin minnekin.

Seuraavat 'pysyvät ystävät' ovat tulleet nuoruudesta, yläluokkien ajoista. Ekat bilekokeilut, ekat kesätyöt, ekat kartsalla 'hillumiset', ekat sydänsurut…ne on koettu ja jaettu ja yhteinen kokemus hitsautti yhteen. Nyt kun katsoo valokuvia tai muistelee tempauksia… hymyilyttää, mutta lämmöllä. Ystävyytemme on pysynyt, luottamus lujentunut. Puhelimeen on helppo tarttua kun tarvii ystävää tai on vain kuultava, mitä toisen päivässä tapahtuu. Ystävien perheistä on tullut 'omia', tärkeitä ihmisiä kaikki. Etenkin lapset, nuoret ja olenkin saanut tämän porukan jälkeläisistä kummilapsen <3.

Ystävien kesken

Hienoa on kokea myös 'uudet ystävät'. Parasta on huomata, että samanhenkisiä ihmisiä voi löytää edelleen. Osan kanssa on tavattu kaverien kera, osan kanssa on satuttu samaan pöytäseurueeseen juhlissa, osa ystävistä on työpaikkojen myötä saatuja. Osa on niin läheisiä kuin vain sisko voisi olla!

Ei niinkään paikalla väliä, vaan sillä fiiliksellä ja seurallisuudella. Joku voisi todeta eräästä autotalliseurueesta jotain vähemmän fiksua ja jostain kumman syystä ne miespuoliset tippuivat seuraavilta treffeiltä ;) .

Elämäntilanteella, iällä, asemalla tai asuinpaikalla ei ole mitään väliä ystäven kesken. Joskus paras, välittävin tunne tulee työpöydän äärellä, joskus kahvikupposen kera, silloin tällöin lenkkipolulla tai jäähallin katsomossa. Voi se tunne tulla puhelimessakin tai kuohuviinin äärellä. Kaikki käy. Jokaisella on oma vahvuutensa ystävyyden alalla. Toiset meistä jaksavat olla yltiöpositiivisia, toiset alasampujia, jotkut totuuden torvia ja osa ikuisia romantikkoja. Parasta onkin juuri kirjo. Joidenkin kanssa voin päivästä toiseen taivastella miestemme ajatusmaailmaa, toisten kanssa jossitella tulevaa. Toiset ystävistä arvaavat ensimmäisestä sanasta, missä mennään. Joillekin kyseenlalaistaminen on liikaa, silti jaksamme kuulla sanottavamme. Aina ei tarvitse edes sanoja. Tänä iMessagejen aikana pelkkä sydän tai silmät riittävät.
Ihailtavaa on, kuinka voimme olla juuri omanlaisiamme. Voin luottaa siihen, että joku varmasti kertoo sen positiivisen näkemyksen minulle, ikuiselle peruspessimistille. Ja salaa toivon, että aurinko paistaisi heti aamusta risukasaankin…

Ystävyys on minulle se kantava voima, lainkaan väheksymättä perheen ja läheisten roolia elämässä. Mutta ilman ystäviä en olisi minä. Uskon, että vaikka elämä koettelee niin ystävät säilyy. Ystävistä saan sen voimavaran ja luottamuksen tunteen, joka antaa elämälle perspektiiviä. Ei mene päivää, etteikö mieleeni hiivi ajatus ystävästä. Aina ei onneksi ole avun tarvetta tai murheen kaatoa, on vain se tieto, että ystävä, HÄN, on kuulolla.

Lähetän ison sylillisen halauksia ystävilleni. En tarvitse siihen Ystävänpäivää, tarvitsen vain teitä, YSTÄVÄNI!