15.12.2013

Se mikä ei tapa...

...se todellakin hajottaa.

Tänä syksynä olen sen kokenut...taas. Mutta ehken rankemmin kuin aiemmin. Olenhan kärsinyt selkäkivuista reilut kymmenen vuotta. Sillion jo todettiin, että nikamavälit ovat kaventuneet ja kipu on suht' ikuinen seuralainen. Onnekseni kivun asteet ovat olleet vaihtelevat. Tunnen sen sillon tällöin tai sitten koko ajan, tykyttävänä.

Marraskuun alussa aloin olla siinä nk. hajoamispisteessä. Koska pidän työstäni, en halunnut "saikulle". Ja myöhemmin havaitsin, että töissä sain niin paljon muuta ajateltavaa, että kipuilu jäi taka-alalle. Jo pitkään kollegani ovat naljailleet venyttelyjä ja asentojani välituntisin. Ketään ei ole vuosiin hämmästyttänyt, vaikka olen ollut ketarat ojossa ja kohti kattoa, milloin mitenkin päin. Harvinaisempaa lienee se, että istuisin kuin normiduunari tauollaan.
Taitekohdaksi muodostui kuuden viikon pätkäunet. Miten ollakaan, yöunen pituus kun on n. 4h, alkaa  pieninkin vastoinkäyminen tuntua vuorelta...ainaiselta ylämäeltä...tuskaiselta toimettomuudelta. En nimittäin voinut olla paikoillaan, en istuen enkä maaten. Liikkeessä, seisten, kävellen, toinen jalka tuolille / pöydälle nostettuna, etukroppa taittaen jne., mitä idioottimaisemmissa asennoissa, sitä helpottavampaa. Juu, kodin kaapit, varastot, seinät, katot on putsattu. Jotain on ollut vain pakko tehdä.

Todellakin hajoittaa...se oli se sairausloma. Särkylääkeiden säännöllisyys ja relaksoivien laskelmointi, mikä satsi ja mihin aikaan. Nyt vasta tajusin, kuinka kipeä olinkaan. Fysiatri ja fysioterapeutti sitä jo ihmettelivät, miten olen pärjännyt. Selästäni löydettiin neljän nikamavälin totaalinen surkastuminen, selkärankarappeuma ja iskiashermon tulehdus tuli kaiken päälle. Mielialaa oli haasteellista pitää positiivisen puolella. Onnekseni pojan harrastus piti rytmissä. Ja kotihommat. Puolison reissutyö kaatoi vastuun arjen pyörittämisestä minulle, onneksi.


Alkuun tuskailin, kuinka jaksan. Minun oli vaikea hyväksyä töistä poissaoleminen. Miten ihmeessä aika kuluu? Miten vi kipu tuntua näin rasittavalta? Miten ihmeessä pysyn järjissäni? Mitä, jos joku näkee minut kaupassa / jäähallillla/  kävelemässä / ostoskeskuksessa? Onnekseni lääkäri vakuutti liikkeen olevan lääke. Siitä oli lähdettävä. Liikuin voimien ja sään sallimissa rajoissa. Yritin kääntää ajatukset "vapaalle", ei sairastumiselle.
Aikaisella nousemisella ja rauhattomuudella on myös ollut puolensa. Olen tuunannut, askarrellut, ommellut, käynyt konserteissa, tavannut ystäviä, leiponut ja niin siis siivonnut. Olen myös käynyt töissä, yrittänyt kantaa kortta kekoon helpottakseni kollegani arkipäivää. Olen saanut ihastuttavan paljon myötäeläviä ajatuksia. Erityisesti työkaverit, he ovat jaksaneet kysellä ja potkia. Olen onnekas moisessa duunipaikassani ja -yhteisössä. Toisaalta he ovat varmaan niitä, jotka ovat myös tätä oireilemista sivusta seuranneet, peräti kuulleet puhisemista. Kuukauden saikkuilun jälkeen palaan työhöni. Loppuvuoden rutistus.

Se, mikä ei tapa…hajottaa… Ehkä uskon vähitellen, että hiukan myös vahvistaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti