27.12.2013

Joulu meni…raskaista ajatuksista silti hyvää.

Niin se joulu meni. Joka vuosi se ottaa ajastaan osan, toisinaan jopa ahdistukseen saakka. Tänä vuonna joulu ei minua stressannut. Olin vain päättänyt / oppinut, mitä meidän jouluun kuuluu ja se tehdään. 
Jouluaattoiltana päällimmäisenä ajatuksena oli, että on se vaan hienoa löytää ympäriltään ne läheisimmät. Minulla on pieni suku, lähisuku. Vanhempieni lisäksi joukkoomme kuuluu isäni sisko miehineen ja veli perheineen. Poikamme on ainut lapsenlapsi. Sitä kunniaa hän on saanut nauttia jo 9 vuotta. En tiedä, kuinka pian tilanne muuttuu vai muuttuuko ikuna. Itse salaa toivon, että jompi kumpi serkuistani toisi sukuumme uuden tulokkaan. Serkkuni ovat minulle enemmän kuin serkut, he ovat kuin sisko ja veli. Toivottavasti he tajuavat, kuinka tärkeitä ovat. Sitä tule niin harvoin sanoin ilmaistua, kenties teot puhuu. Silti mieleen jäi hyvä tunne läheisistä.

 Tänä vuonna joukossamme oli myös mieheni poika, 20v. Hän vietti joulunsa meillä elämänsä ensimmäistä kertaa, vaikka mieheni kanssa yhteiseloa on ollut jo 15v. Varmaan juuri tämä kuvio toi mieleen myös oman perheen tärkeyden.
Loppusyksy on ollut rankka. Olen osa-aika-uusperheen jäsenenä joutunut kokemaan jotain sellaista, mihin en voi juuri vaikuttaa. Nuori aikuinen painii valintojen ja vaikeuksien kanssa. Opiskelu ei nappaa, mitään 'omaa' ei löydy, kaverit vakiintuvat, vanhemmat ovat vain 'jarruna', toimeentuloa ei ole, selkäranka notkuu. Ja mitä sitten…välit vanhempiin tulehtuu, rajat on tehty vain rikottaviksi -onhan hän täysikäinen. Ja minä yritän pyörittää oman perheeni arkea, töitä ja harrastuksia.

Nyt nuori aikuinen on osa meidän arkea. Asiasta ei keskusteltu, toisen osapuolen voimavarat eivät kuulemma enää riitä. Minun voimista ei ollut puhe. Oli vaan itsestäänselvyys.

Jouluateriaa odotellen.
 Minulta otti puoli päivää pohtiessa ja kartoittaessa kiukkua, kunnes istutin nuoren pöydän ääreen. Alkukeskustelussa asenteensa oli lievästi sanottuna ylimielinen. En ollut huomaavinani. Mies kuunteli vieressä. En voinut kuin jatkaa, ääntä korottamatta.
Päällimmäisenä ajatuksena vain oli, että saisin ymmärrykseen sen, että omasta elämästä on otettava vastuu. Jos on sössinyt, ei voi kuin yrittää paikata. Luottamuksen takasin hankkiminen ei ole helppoa. Oma asenne ja ihan selkeä nöyryys ovat ratkaisevia. Että pääsisi jaloilleen ja kohti parempaa tulevaa, on vain jaksettava yrittää. Ei voi olettaa, että vanhemmat aina paikkaavat ja automaattisesti auttavat. Herää vain kysymys, onko siihen totutettu? Ymmärrän kyllä, että äidin rakkaus on suurinta kaikesta, mutta rajat ne on siinäkin. Joskus on vain oltava 'julma' ja herätettävä huomaamaan oma rajallisuus. Edelleen, jos ottaa aikuisen vapauksia, on myös otettava aikuisen vastuullisuus. Tuntuu ottavan koville.
Joulupuu

Ottaa koville meille kaikille. Mieheltä ei löydy sitä asialinjaa, on vain tunteellinen ja tosi voimakkaasti reagoiva -linja. Pikkupojalla on lapsen innostus isovelipuolesta, mutta vastakaikua ei ole, joten huomio ei ole positiivista. Minulla on 'ilkeän äitipuolen' rooli sekä ainoan tulevaisuuteen tähtäävän, paremman sellaisen, potkijan rooli.
Hitto vieköön, olen kolme viikkoa potkinut ja selittänyt, kehoittanut ja käskenyt, jankuttanut ja kehunut, ollut asiassa hermoilla. Arki on mennyt painollaan.

Askel on menty eteenpäin; perheessä toimitaan tietyissä rajoissa ja sooloilua sallitaan vain etukäteen ilmoitettuna. Minulla on kova toive ja oletus, että nuoren aikuisen ihmissuhteet poikivat hyvää. Silti pelko väijyy taka-alalla. Parasta oli kuulla aattoiltana nuoren sanovan puhelimessa, että olipa kiva olla osana tätä jouluperinnettä! En tiedä kelle sanoi, mutta ihan sama, tunne oli tärkein. Siksi varmaan minullakin tuntui lämmin ailahdus meidän jouluperinteistä, vaikkain meitä on vain se 12 osallista. Jospa meitä olisi ensivuonna enemmän…

20.12.2013

Joulumusiikkia kolmesti

Tällä viikolla olen päässyt kuulemaan monenlaista musisointia, kaikki erilaisia ja minä jokaisessa vain nauttijana, kuulijana. Yhdessä työn puolesta, yhdessä vanhempana ja yhdessä ihan vain konserttivieraana. Jälkimmäinen kosketti kovasti, kerron miksi. Tunteettomaksi eivät jättäneet mikään.

Keskiviikko-iltana juhlimme koulun yhteisiä joulujuhlia. Tänäkin vuonna ne vietettiin lähikirkossa, joten jo se sanelee ohjelman luonteen. Olinhan pitkästä aikaa palannut työhöni, joten itse ohjelmaan minulla ei ollut osaa eikä arpaa. Kollegat vetivät juhlan erinomaisella taidollaan.
Oli perinteinen joulukuvaelma, mutta toteutus oli mukavan musikaalinen. Esityksistä kumpusi lasten ilo ja sopiva jännitys. Laulut veivät esitystä eteenpäin, suurin osa oli yhteislauluja, mm. Sydämeeni joulun teen, Tulkoon joulu, Kolmen kuninkaan marssi, Varpunen jouluaamuna. Viimeiseksi mainittu saa kyyneleen aina vierähtämään, jotain herkän koskettavaa siinä on. Ja vielä lapsikuoron tukemana, kymmenvuotiaan tytön esittämänä, snif!
Kyllä kyynel pian kuivahti, sillä muutama kundi keksi ryhtyä mäiskimään virsikirjoilla toisiaan…grrr! Se oli 'naps' ja kundit oli sijoitettu niin kauas toisistaan, mahdollsimman huomaamattomasti (kuin se nyt täydessä kirkkosalissa onkaan mahdollista) ja kehoitettu käyttäytymään loppuun asti. Noh, tästä moralisesta puolesta voisin avautua joskus enemmän… silti jäi ihmetyttämään toimintansa ja asiaan jouduin palaamaan, että seitsemästä ei-esimerkillisesti-käyttäytyvästä vain yksi ymmärsi parantaa… Huoh, on sarkaa koulussa ja minusta myös kotona, asian tiimoilta.
Joulujuhlastamme jäi leppoisan rauhaisa tunnelma.


Seuraavana iltana oli lapseni koulun joulujuhlassa. Tänä vuonna heillä oli joululauluilta-teema. Kuten arvata saattaa, tutut laulut kaikuivat; Sydämeeni joulun teen, Tulkoon joulu, Joulupuu, Kulkuset esimerkkinä mainittakoon. Mukavaa oli, että lähes puolet olivat oppilaiden säestämiä. Säestys ja koulun bändi toivat pirteyden ja pitivät lauleluja monipuolisena. Mahtui joukkoon muutama tonttuesityskin. 
Harmillista oli, että istuessamme suht' takana, joukko oppilaita pitivät tasaisesti härdelliä yllä. Niin, en malttanut olla sihahtamatta. On se jossain ytimessä sekin, että pitää puuttua ja olettaa asian korjaantuvan. Juu ei. Härdelli kesti tasaisesti koko juhlan. Muistui mieleen vuosia aiempi kokemus omista koulun juhlista…sen johdosta olemme luopuneet täysin käytännöstä, että oppilaat istuisivat vanhempiensa kanssa, saati sitten kaveriporukassa missään juhlassa. Hiotaan siis timantteja!
Ja sitten siihen koskettavimpaan  joulumusiikki-iltaan. Kolmantena iltanani olin Sibeliustalossa Vesa-Matti Loirin konsertissa "Sydämeeni joulun teen". En ole aiemmin ko.artistia livenä nähnyt, en tiennyt juuri mitä odottaa. Toki odotin vahvaäänistä laulajaa ja jollain tapaa perinteistä, mutta silti sovitusrikasta konserttia. Lavalla oli Loirin lisäksi kitaristi, basisti ja harmonikan/sähköviulun soittaja vai pitänee sanoa taitajia. Sillä ihan hulppean upeasti nämä artistit soittivat istrumenttejaan. Loiri itse oli todellinen Taiteilija. 
Aivan mykistävän upeasti hän omalla tyylillään vetää. Varpunen jouluaamuna, taas kyynel…
Ihan paras oli Väliaikaista kaikki on vaan. "Tämä elomme riemu ja rikkaus, sekä rinnassa riehuva rakkaus. Pettymys, totta tosiaan, väliaikaista kaikki on vaan." Tuon ohjeen kun muistaisi. Sitähän elämä on, tunteiden virtaa.
Se tunne, mitä hän laittoi peliin ja miten hän tulkitsi. Se kosketti.
Loiri itse näytti terveeltä. Liikkuminen ei ollut enää niin ketterää, kuten hän itsenkin totesi, että encoren voi vetäistä ilman takahuonessa käyntiä.
Mutta…Kuten arvaatte…toki yksi häiriö oli keksittymisessä konserttiin. Naapuripenkin papaprainen veti kuuluvasti lutsuttaen purkkaa. Onneksemme se ei kestänyt kuin muutaman hetken. Konsertti päättyi ihanaan Nocturneen. Tähkäpäät.

18.12.2013

Valoa pimeyteen!


Jostain tulee se tunne, että on pakko saada tunnelmaa valoilla. Tässä muutama otos syksyn pimeyden karkoittajista. Kaikkia ei tarvinne kerralla päälle laittaa, on kiva vaihdella valaistuksia.

Happy Lights'ja meillä on nyt esillä kahdet. Pojan huoneeseen hankin sini-turkoosi-harmaasävyiset pallovalot alkusyksystä. Pitkään etsin sopivaa yövaloa mörköjen karkoittajaksi ja  ikään kuin vahingossa keksimme nämä. Ovat osoittautuneet mitä parhaimmaksi himmeällä loisteellaan. 
Valkeat Happy Lights't ovat roikkuneet jo pitkään olohuoneen verhon edessä. Niihin laitoin talven tullen pumpulapallokoristeen ja lisäsin  'kristallihiotut'  muoviset lumikukat. Nämä valaisevat ihan tarpeeksi television ääressä ollessa. Illalla kotiin tullessa ne antavat pehmeän valaistuksen muutoin niin pimeään torppaan.

Isot lasisylinteritkin ovat saaneet sisäänsä erilaiset valot. Toisessa jääkukkamaiset ja toisessa led-valot hopeioiduissa koristeissa.


Ei kahta ilan kolmatta. Pieni lasipurkki on saanut sisälleen Pantikin  lasiset,  hopeiset ja kirkkaat pallot sekä pattereilla toimivan pienehkön  valon. Näitä harvemmin tulee poltettua, sillä kynttilät  palavat kaapin päällä niin usein.


Jos kaikki loipottavat yhtä aikaa, on tunnelma kotonamme sekava. Joten siihen en sorru. Korkeintaan kaksi kerrallaan, riippuen aina paikasta missä oleillaan. Mieheni toisinaan yrittää toppuutella tätä lasipurkkien ja "värittömyyden" sisustusintoa. Mutta hyvinhän on sopeutunut. Luulen, että kaipaan niin kovasti valoa, että sen johdosta tarvitsen tätä kaikkea ympärilleni. Kesän valoa odotellen…

17.12.2013

Osa-aikaisuutta

Olen esittelyssä maininnut osa-aika-uusperheen. Näin ollen siis mieheni parikymppinen poika asuu ajoittain meillä. Näin on ollut 16 vuotta... Kuinkakohan kauan vielä? Lapset on aina lapsia, mutta millon alkaakaan se itsenäistyminen?
Itse muistan suurimpana haaveena olleen kotoa poismuutto, edes opiskelujen takia. Vaikka olinkin kova koti-ikävöijä (olen yhä), silti haaveena itsenäsityminen ja oma kämppä.
Muistan niin elävästi sen, kun parasta yhstävääni Kuopioon opiskelemaan saattelin. Hänen vanhempiensa kanssa sinne köröteltiin ja omakotitalon ullakkohuoneistoon hän majoittui. Niin haikeaa luopua 17- vuotiaana rakkaasta ystävästä, edes osaksi aikaa. Yhteyttä pidimme postitse tai kolikkopuhelimen kautta. "Oho, siis miten? Kuulostaa hankalalta", totesi oma 9- vuotias poikani. Toki tapasimme loma-aikoina, joskus viikonloppuisinkin, mikäli aikataulut ja rahatilanne antoi myöten. Löysin juuri yhteistä kirjeenvaihtoamme käyttöullakon aarteistani. Edelleen hän on yksi rakkaimmista ystävistäni, yhteyttä pidetään viikottain.

Tuntuu, että nykyajan nuorilla ei löydy sitä omaa tahtoa niin paljoa, että olisivat valmiita haastamaan itsensä ja päättäväisenä ryhtyä elämään niissä rajoissa. Meidän tapauksessa opiskelupaikka on ollut kotikaupungissa. Äidin hoivissa kaikki on jatkunut niin kuin aiemminkin. Herätys, vaatehuolto, ruoka, ne ovat itsestäänselvyyksiä. Velvoitteita ei ole samaan tahtiin kun vapautta on haluttu hankkia. Entäs sitten, kun opinnot loppuu ja hankittu ammatti ei nappaa? Mutta ei kai sitä nyt mitään tarvi... Armeijakin vain pistää toiset sanelemaan mitä pitäisi tehdä... Ei voikaan mennä ja tulla miten huvittaa.
Tässä ollaan nyt. Ja meidän uusperheessä ottaa koville. Minä, joka on tottunut ansaitsemaan itse käyttörahansa ja elämään niiden rajoissa, olen joutunut välikäteen. Ensinnäkin sananvaltaa aiheeseen ei ole, olenhan vain isän vaimoke. Toiseksi; päivät kuluu tekemättä mitään. Voi katsos maata puolille päivin ja illalla lonnia kavereiden kanssa. Kolmanneksi; rahaa tulee jonkun verran tekemättä mitään. Neljänneksi; ei täällä isällä tarvi mitään tehdä kun ei täällä asukaan. Cool!
Kaikki muu huvittaa enemmän kuin oman elämän järkkääminen. Etenkin jos ei huomaa siinä olevan mitään järkättävää.
En aina tiedä, miten asiat puheeksi ottaisi tai miten sen "rakentavasti" selventäisi. Mies on usein samaa mieltä... Ja poika vetoaa olevansa täysikäinen.
Ei auttanut kun kaataa ensin kunnolla ajatukset miehen niskaan ja sitten istuttaa poika jututettavaksi. Alku on aikaan saatu. Vielä riittää patisteltavaa. Tunnen kuitenkin asemani olevan ei-niin-vahva, vaikka vahvalla tunteella olenkin varustettu.
Äitinsä onkin nostanut kädet pystyyn. Minulla ei ole samaan mahdollisuutta.... Paljon puhetta, potkittavaa, patisteltavaa ja toivo.uu

15.12.2013

Jouluisia askarteluja

Olen jo myöntänyt, en ole jouluihminen. Mutta käsityöt ja käsillä tekeminen ovat juttuni. Kohteet ja inspiraation lähteet vaihtelevat, hetken mielijohteesta syntyy jotain mitä en aiemmin suunnitellut. Kuten tämän vuotiset joulukorttini.


 Alkuperäisen idean olin poiminut Taika-askartelulehdestä. Teipit ostin messuilta, korttipohjat löytyivät varastosta. Koristetimantit ja -helmet tuli hankittua kun idea oli vasta ajatuksissa.

Joulukuun alkupuolella, eräänä sunnuntaina tuli työkaverilta kutsu askartelubrunssille. Kaappasin tarpeeni mukaan.
Kuuset tuli siinä seurasta, tarjoilusta ja tekemisen ilosta nauttien kuin vaivihkaa. Jopa osa kuusiteipistä meni nurinpäin. Toimi silti, tarkkaavaiset erottaa…
Kynttilät tein vasta kotona, samaten liimailin 'timantit'. Jokin kumma tapa (pakkomielle?) on, että nk. kehyksiä on pakko piirtää. Jotenkin vain kuva on suljettava raamien sisälle…

Toinen askarteluni, ja tod.näk. viimeinen tähän kuukauteen oli Loiste-kranssi. Olimme kollegani kanssa ilmoittautuneet aikoja sitten käsityökoulun kurssille. Oppi ja tarvikkeet tulivat sieltä.
Paperinaru leikattiin neljään suht' yhtäsuureen osaan, naruista tein nippuja jotka koottiin ryijysolmumaisesti nippuun. Nämä niput solmittiin vanteeseen, liu'utettiin liki toisiaan. Pientä pöyhintää ja Voila!

Kotiin tullessani viritin kranssiin tähtivalot. Nyt se koristaa keittiömme ikkunaa.
Valoa pimeään arkeen!

Se mikä ei tapa...

...se todellakin hajottaa.

Tänä syksynä olen sen kokenut...taas. Mutta ehken rankemmin kuin aiemmin. Olenhan kärsinyt selkäkivuista reilut kymmenen vuotta. Sillion jo todettiin, että nikamavälit ovat kaventuneet ja kipu on suht' ikuinen seuralainen. Onnekseni kivun asteet ovat olleet vaihtelevat. Tunnen sen sillon tällöin tai sitten koko ajan, tykyttävänä.

Marraskuun alussa aloin olla siinä nk. hajoamispisteessä. Koska pidän työstäni, en halunnut "saikulle". Ja myöhemmin havaitsin, että töissä sain niin paljon muuta ajateltavaa, että kipuilu jäi taka-alalle. Jo pitkään kollegani ovat naljailleet venyttelyjä ja asentojani välituntisin. Ketään ei ole vuosiin hämmästyttänyt, vaikka olen ollut ketarat ojossa ja kohti kattoa, milloin mitenkin päin. Harvinaisempaa lienee se, että istuisin kuin normiduunari tauollaan.
Taitekohdaksi muodostui kuuden viikon pätkäunet. Miten ollakaan, yöunen pituus kun on n. 4h, alkaa  pieninkin vastoinkäyminen tuntua vuorelta...ainaiselta ylämäeltä...tuskaiselta toimettomuudelta. En nimittäin voinut olla paikoillaan, en istuen enkä maaten. Liikkeessä, seisten, kävellen, toinen jalka tuolille / pöydälle nostettuna, etukroppa taittaen jne., mitä idioottimaisemmissa asennoissa, sitä helpottavampaa. Juu, kodin kaapit, varastot, seinät, katot on putsattu. Jotain on ollut vain pakko tehdä.

Todellakin hajoittaa...se oli se sairausloma. Särkylääkeiden säännöllisyys ja relaksoivien laskelmointi, mikä satsi ja mihin aikaan. Nyt vasta tajusin, kuinka kipeä olinkaan. Fysiatri ja fysioterapeutti sitä jo ihmettelivät, miten olen pärjännyt. Selästäni löydettiin neljän nikamavälin totaalinen surkastuminen, selkärankarappeuma ja iskiashermon tulehdus tuli kaiken päälle. Mielialaa oli haasteellista pitää positiivisen puolella. Onnekseni pojan harrastus piti rytmissä. Ja kotihommat. Puolison reissutyö kaatoi vastuun arjen pyörittämisestä minulle, onneksi.


Alkuun tuskailin, kuinka jaksan. Minun oli vaikea hyväksyä töistä poissaoleminen. Miten ihmeessä aika kuluu? Miten vi kipu tuntua näin rasittavalta? Miten ihmeessä pysyn järjissäni? Mitä, jos joku näkee minut kaupassa / jäähallillla/  kävelemässä / ostoskeskuksessa? Onnekseni lääkäri vakuutti liikkeen olevan lääke. Siitä oli lähdettävä. Liikuin voimien ja sään sallimissa rajoissa. Yritin kääntää ajatukset "vapaalle", ei sairastumiselle.
Aikaisella nousemisella ja rauhattomuudella on myös ollut puolensa. Olen tuunannut, askarrellut, ommellut, käynyt konserteissa, tavannut ystäviä, leiponut ja niin siis siivonnut. Olen myös käynyt töissä, yrittänyt kantaa kortta kekoon helpottakseni kollegani arkipäivää. Olen saanut ihastuttavan paljon myötäeläviä ajatuksia. Erityisesti työkaverit, he ovat jaksaneet kysellä ja potkia. Olen onnekas moisessa duunipaikassani ja -yhteisössä. Toisaalta he ovat varmaan niitä, jotka ovat myös tätä oireilemista sivusta seuranneet, peräti kuulleet puhisemista. Kuukauden saikkuilun jälkeen palaan työhöni. Loppuvuoden rutistus.

Se, mikä ei tapa…hajottaa… Ehkä uskon vähitellen, että hiukan myös vahvistaa.

12.12.2013

Adventin aikaa

Adventti on monen ystäväni mielestä vuoden parasta aikaa. siihen satsataan ja siitä otetaan irti vuosi vuodelta yhä enemmän. Minusta tuntuu, että itselläni toiminta on päinvastainen.

Toki perinteinen joulukalenteri vihjeineen viritellään, onhan joulu lapselle jännää aikaa. Joka aamu kuuluu 9-vuotiaan poikamme askeleiden läpsytys ja paperin kahina. Kalenterin vihjeet ovat melko samat joka vuosi (äiti pääsee vähällä), mutta silti kalenteriaarteen etsiminen on toisinaan haastavaa ja jännittävää. Kuten näkyy, suurta yllätystä ei noihin taskuihin mahdu, siksi vihjeet ovat käytössä. Kalenteriyllätykset tulevat vuosi vuodelta myös haasteellisemmiksi. Nyt kun ei enää pikkuautot eikä muutkaan pikkulelut niin kovasti viehätä.


Joulukalenteri on itse tehty käsityön erikoistumisopintojen aikaan. Mailegin tontut löysivät paikkansa tänä vuonna muutamasta taskusta.





Ensimmäisen adventin aikaan.
Adventtikynttilöiden virkaa toimittaa meillä ihan tavalliset pilarikynttilät. Niihin olen hankkinut kynttiläkoristeet vuosia sitten. Niin kuin kynttilöiden lasiset alustatkin. Meillä palaa lähes joka ilta kynttilöitä, näistä riittää poltettavaa koko joulun alusajaksi.
Joulun odotuksen aika ei ole juttuni. Itse juhlaa vastaan ei mitään ole, mutten vain innostu kaikesta siitä koristelusta, valmistelusta. Sen sijaan nautin hämärän hyssysstä ja sen aikaan saamasta tunnelmasta. Kotiamme koristaa erilaiset kynttiläasetelmat, valonlähteitä löytyy lähes joka nurkasta. Tässä alkusyksyn muutama otos.

Kynttilän jalat Sokokselta ja Pentikiltä.

Kynttilälyhdyt Stockmannilta alkusyksystä hankittu.
Kynttilöiden suhteen olen tosi kranttu. Olen lähes koko syksysn etsinyt "sitä oikeaa". Viime talvena löysin Plantagenista erinomaisia nk. pöytäkynttilöitä. Yläkuvassa beigen värinen on sellainen. Ne eivät savuta eivätkä lorota nestettään pitkin varttaan. Samassa kuvassa oleva valkea kynttilä on Ikean. Nekin palavat tasaisella liekillä, mutta tekevät omituisen kyhmyn, palavat ikään kuin poterossa.
Tänä syksynä olin jo lähes epätoivoinen kynttilöiden suhteen. Plantagenin kynttilöitä ei ollut!! Yritin kartoittaa kaikki markettikynttilät ja jouduin pettymään. Jopa Havin kynttilöihin. Nyt alkaa hamstraus, sillä eilen Plantagenissa käydessäni olivat he roudanneet viimeiset lavat esiin.

Tuikkukynttilöistä olen ehdoton Ikean tuikkujen, isojen ja pienien kannattaja. Niistä ei sen enempää. Nyt on aika sytytellä taas kotimme tunnelmalliseksi. 


10.12.2013

Ehkä sittenkin…

Bloggari… Pitkään on jollain tapaa kiinnostanut, mutta en oikein ole syttynyt. Koen, että tämä on elämäntapa. Pitäisi olla aikaa, ideaa ja ennen kaikkea aikaansaava, että jälkeä syntyy. En väitä, etteikö ideoita ja aikaansaavuutta ole, mutta että mistä löydän ajan istua koneen äärelle ja tuoda julki. Ehken se on sitten "yötyö". Ehken olen "liekeissä" ennemmin kuin uskoinkaan.
Sen verran pitkälle olen ajatellut, että mielessäni on jo mooonta juttua teidän kanssanne jaettavaksi. Sisustan mielelläni kotia. Tykkään kovasti tehdä käsitöitä, ompelen ja kudon, jopa askartelen. Toivon pääseväni työelämässä uusiin haasteisiin. Poikani harrastus, etenkin siihen kuluva aika, on myös osa elämäntapaa ja tuo tullessaan kokemuksia, mielipiteitä. Perheeni, "osa-aika-uusperhe", on tärkeä muttei aina helppo. Terveys, joka näyttelee yhä enemmän osaa arjessani. Mielipidettä löytyy, ei aina niin rakentavaa tai positiivista… Mutta elän ja koen.
Kaikki tämä ja rakkaat ystävät pitävät minut elämässä ja elossa.
Kuulumisiin!