Mun juttua..

Uusia aatoksia, toiveita, tilauksia. Vanha lastenhuone saa uuden toimen, siitä tulee työ-/vierashuone. Idea on olemassa, toiveet tiedossa. Osa jo hankittu, osa hakusessa. Osasta ei tietoakaan, onko mahdollista tai edes olemassa. Visio löytyy.

Nämä nyt. Hay:n tuoli, Milk-valaisin. Molemmat olen hankkinut 'jemmaan', nyt niillä lähdetään. 

Vielä vaalea, tanakka matto, tuplaleveä nojatuoli, maitolasinen työtaso. Lisänä pientä...viherkasvit, kynät, jalkalamppu ja pöytälamppu. Tiedän mitä haluan, 

Jotain omaa, ja silti uutta

Tässä on jo liki kuukausi eletty nk. uudessa vaiheessa. Odotetussa, toivotussa, hiukan myös arassa ja pelätyssä. Kuitenkin ihan normissa. Seniorijuniori on muuttanut omaan. Omasta toiveesta, ehkä vanhempiensa pelätystä muutoksesta. Mutta minusta elämän pitää viedä eteenpäin. Pitää ottaa haltuun ja vastuuseen, pitää uskaltaa ja antaa mennä. Eihän se tarkoita yhteyden katkaisemista tai hylkäämistä. Muistanhan itsekin... 

Poika kuulostaa ja tuntuu tyytyväiseltä oloonsa. Juu, ruokakassin olemme toimittaneet ja muutoinkin jeesanneet kalusteissa ja tavaroissa. Niin kuuluukin, minusta. Luonnollista. Vaikkakin vain uusperheen näkökulmasta. Sitäkin enemmän. Olen kuitenkin havainnut, ettei kaikki ajattele samoin...

Mutta meilläkin muuttuu. Olo, elo, toisten huomioiminen. 

Meitä on nyt kolme. Huolettomampaa monelta kantilta. Vapautuneempaa minun näkökulmasta. Ei tarvinne niin paljon 'tasoittaa', pääsääntöisesti voi elää vain 11-vuotiaan ehdoilla.

Eloa ja tapoja on paljon helpompi hallita ja elää. 

Tavallaan tätä on odotettu, uskallan myöntää.

Se mitä se tuo pitkässä juoksussa eteen, ei voi vielä tietää. Toivottavasti vain myönteistä ja elämänmakuista. 

Urvahdus sentään

Olen ollut jo lomallakin. Sama urvahdus vaivaa...

Suomen kuuluisa kesä on näyttänyt ne heikoimmat sänsä, mutta minkäs sille mahtaa. Näillä mennään kun muuallekaan nyt ei matkata.

Kevätkausi on ollut kiireinen, mutta olen kyllä ollut tyytyväinen ja työt ovat mielekkäitä. 

Nyt vain on tullut urvahdus "omaan aikaan". On jäänyt kaikki se, mitä vapaa-ajan harrastukseksi nimetään; käsityöt, lukeminen, kuntosali, blogi.

Kesä tuo aina tullessaan omat puuhat. Omakotiasujana kaikki ei kuulu TOP5:een, mutta tekemättä ei voine jättää. Ei periaatteessa eikä käytännössä. Parempi siis vain tehdä, ajattelematta tai nurisematta. On myönnettävä, että joka päivälle on tekemistä riittänyt.

Vähän häiritsee tämä 'urvahdus'. Usein herättelen toiveita, että tänään kirjoitan/ompelen/luen. Tänään jo kirjoitan. 

Jos huomennakin? Aiheista on runsauden pula: tynnyri päähänpinttymänä vai sisustushaaveita vai käsillä vai sivustaseuraajana vai ystävyydestä vai ? Paljon on kielenpäällä ja tunteissa.

Juniorin harmaalla höystetty

Vaalea pinta on saanut ajan myötä lieviä mustelmia. Maalasimme alkuperäisen vaalean seinä uudella vaalealla. Nyt valkoinen taittuu harmaalla, aiemmin aavistuksella keltaista ja mustaa, ei kuitenkaan maalarin valkoista. Onhan pinta parempi kuin uusi, mutta emme jatka samalla sävyllä loppuja huoneita. Paitsi ehken seniorijuniorin huoneen, joka nykyään on "tyhjillään". 

"Mitä ei voi peittää, sitä täytyy korostaa" on eräs viisas sanonut. Niinpä juniorin huone saa kaverikseen harmaan sävyjä, terästettynä mustalla. Nämä mustat pomppaavat jo elektroniikan myötä esiin, siis otetaan koppi niistäkin. Tosin myöhemmin, sillä muutamat kehykset odottavat kuviaan.

Kaverin sängyssä lepäävät päiväuniaan rakkaat unillelut. Kaapistot päällä on "aarteita", löydettyjä kiviä. Huoh, kuinkahan monta olen ovesta linkassut jo kohti 'uutta elämää'?

Ei Strömsöötä päinkään!

Mieli teki jotain nopeaa, hyvää, makeaa. Muistin Tainan torstaileivonnaiset ja ajattelin tehdä samaa. Päärynäkinuskikakku, suklainen sellainen. Ohje oli Valion alkuperää.

Vaan eipä ollut minulla päärynäkinuskirahkaa, eikä päärynää. Oli sitruunarahkaa, mascarponea ja lemon curd'a. Ja pienempi vuokakin oli pakastimessa. Isommassa oli muistaakseni jotain, miksi oli työntänyt sen kaapin taaimmaiseksi. 

Silti toimeen ryhdyin, tuttuun tyyliin soveltaen. Suurensin hiukan alkuperäistä ohjetta, sillä olihan vuokrani muutaman senkin isompi halkaisijaltaan. Päärynän tilalle laitoin lemon curd'a, sivelin pohjalle taikinan päälle hennon kerroksen. Rahka-mascarpone-täyte oli miellyttävän nopea ja helppo, vain vatkaimella sekoitettava.

Selvisi se vuoan taaimmainen kohtalo. Ei nimittäin pysy luotettavasti irtopohjan lukitus kiinni. Kyselin jeesusteippiä, ei kuulema kestä uunia. Mutta rautalanka kestää...  

Nähtäväksi ja maistettavaksi jää, oliko kaiken muokkaukseen väärti. 

Tiedätkö tunteen?

Elämässä on hetkiä, päiviä, viikkoja, kausia, jolloin odottaa 'parempaa hetkeä'. Usein sitä toivoo ajatuksellaan, että näin tapahtuisi. Ja samaisella hetkellä luovuttaa toivomansa, kun se ei ehkä kuitenkaan, ikinä.
Tulee miettineeksi, miten asiaa ja toivetta voisi edistää. Pohtii puuttumista hyvällä, joskus jopa pahalla. Auttaisiko, jos vaan vaatisi ja vaatisi. Entä jos asettaisi niin tiukat rajat, että olisi lähes välttämätön pakko tulla tapahtuvaksi niin. Ja silti pelko väijyy, ettei onnistukaan, ettei siitä ole hyötyä ja uhkailut menee hukkaan.

Kunnes yht' äkkiä havahtuu, että jotain sinne päin onkin tapahtunut. Aika on vain vierinyt ja tilanne on hiljalleen luisunut toivottuun.
Asiasta ei oikein uskalla puhua, hiljaa kuiskata vain. On parempi olla mainostamatta, ilakoimatta, ettei vaan romahdus seuraisi riemua. Onko kyseessä itsesuojelu vai taikausko?

Sitä vaan toivoo edelleen, että tilanne pysyy tässä. Ei uskalla edelleenkään puhua, vaivihkaa voi vain sivuuttaa asian. Sitä niin kuin keikkuu kiven nokassa peläten putuamista?

Ilahduta eleellä!

Olen pitänyt ystävänpäivä-ideologiaa hiukan vieraana. En tiedä miksi, sillä kaikenlainen ilahduttaminen ja ystävälliset eleet ovat minusta hykerryttäviä toteuttaa. Ehken amerikkailainen Valentain-höpötys on vain yltäkylläisyydessään liikaa.

Vuosien myötä olen kyllä yrittänyt yllättää! On järjestetty yllärisynttäreitä, singahdettu paikalle yllättäen onnittelemaan ja  laulamaan, on muistettu yllätyksellä juhlia pakoilevaa, viimeisimmäksi yllätin ystäväni valmistujaisjuhlamuistamisella. 

Itseäni ilahdutti ystävien kutsu KHL-ottelun vieraaksi. Oikein mukavaa oli tämmöinen koko perhettä koskeva kutsuvierasyllätys! 

Ilokseni sain myös kokea bloggaajakaverin ilahdutuksen, mukava ja makoisa!. Kiitos vain !

Tartun haasteeseen. Haluan ilahduttaa paria bloggaajaa. Ja koska tammikuu on yleisesti "lupausten ja parannusten kuukausi" ja vielä helmikuussakin aamut vielä pimeitä... ;) Aktivoinnin aikaa.

Tärkeintä on minusta arjen pienet ilot. Niitä kotonakin heläytellään. Ei siis timantteja edelleenkään, vaan esimerkiksi aamupalaleipä, toiveruoka, 'rapsutusta', kirjan lukemista,  jne.

Haasteeseen ja ilahduttamiseen... Tarkoituksena siis ilahduttaa kommentilla, muistolla, eleellä, viestillä, kommentilla, konsteja on yhtä useita kuin toteuttajiakin. Siis oman mielen ja mahdollisuuden mukaan!

Minun haasteilahdutukseni suuntautuvat "lähelle" Mansikkatilan mailla- sekä Sula tie -bloggareille ja  Ihan ok -tällaisena- bloggaajalle.

Toiveeni on , että joku lukijoista tarttuu haasteeseen omalla innollaan. Päätät ilahduttaa ystävääsi, perhettäsi, kaveriasi, työystävääsi jollain pienellä elellä. Vielä jos malttaisit vinkata konstisi kommenttiin, olisi mukava olla kuulolla.

Kevättä kohti!

• Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat (päätät itse määrän). Jos haluat, ylläolevaa kuvaa saa vapaasti käyttää postauksessa.
• Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille. Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekemää. Ilahduttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!
• Voit tottakai ilahduttaa myös haasteessa jo mukana olevaa bloggaajakaveria, mutta silloin haastetun ei tarvitse enää itse haastaa uusia kirjoittajia. :)